keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Arja Eriksson: Eihän täällä kukaan tunne

Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Eihän täällä kukaan tunne eli Pohjolan väki etelän yössä. Luin sen.

Arja Erikssonin toinen romaani kertoo suomalaisesta ryhmämatkasta, vieläpä keihäsmatkasta, Mallorcalle. Tässä romaanissa miehillä on vielä tumma puku yllä, paikallinen suomalaisravintola soittaa kuitenkin Junnu Vainion sijasta Irwinin iskelmää Saint Paulista ja Reeperbahnista. Matkailijoitten tunnelma on toisaalta muita tarkkaileva, toisaalta rennonpuoleinen. Tärkein juotava on hauskasti Cuba libre -niminen rommicola. Syötävistä mainitaan lihapullat ja tiikerikakku, paikallisista ainakin paella. Romaanin tapahtumat muistuttavat aidontuntuisesti ryhmämatkan meininkejä kiertoajeluineen, yökerhokierroksineen ja seksisekoiluineen. Itse tykkäsin siitä, että erotiikkapuolen kuvailu niukasti päihittää ryyppäämisen kuvauksen. Varsinkin romaanin naisväki pääsee maistamaan vierasta, mihinkään kovin rasvaiseen kuvailuun ei kumminkaan sorruta. Tästä pienen katkelman kautta näytettä. Huonetoverit Milja ja Leena keskustelevat huoneessaan toisistaan tekemistään huomioista:

 – Juma, kun sä oot hyvännäköinen, sanoo Milja sihisten.
 – Höh!
 – Olet sä, piru kun sullon tota eleganssia vielä lisäks...
 – Milja, sä juot ihan liikaa... pirtu nyt o mikään naisten juoma, sanoo Leena nuhtelevasti.
 – Ei sunkaan tänne o tultu monumentteja katseleen...

Kyllä niitä monumenttejakin katsellaan, romaanin aiheelle ihan sopivassa määrin. Linnoja ja katedraaleja tärkeämmässä asemassa on etelän yö ja ilon irti repiminen eroottisesta kiehnäämisestä ja cuba libreistä. Päähahmoiksi nousevat Leena ja Kati, nätit rouvat matkalla ilman aviomiestä. Parit löytyvät ja aidonoloisen hapuilun jälkeen tahritaan lakanoita ja puetaan leninki nurinpäin pimeässä hotellihuoneessa. Myös sivuhahmoilla on vientiä tai ainakin aikomusta sellaiseen. Koska Espanjassakin vallitsevat viileät kelit, ei kellään pahemmin nahka pääse palamaan ja kun kukaan ei tunne, ei palamisesta ole pelkoa muutoinkaan. Palaaminen kotiin on lopulta edessä, siellä odottavat Suomen sää, arkinen työ ja oma perhe. Etelässä niitä harvemmin mainitaan, mitä pidän varsin onnistuneena matkailusuoritteena.

Suomalaisten työssäjaksamisen kannalta nämä etelän reissut ovat olleet jo pitkään sitä elämän eliksiiriä, jota odotellessa monet jaksavat nousta aamuisin sängystä herätyskellon soiteltua sulosäveliään. Sen puoleen ja ehkä noin muutoinkin kiinnostuksesta toisten ihmisten elämänmenoa kohtaan oli ihan kiva lukaista tämä pieni romaani. Usein olen kadehtinut niitä, jotka kykenevät noita lyhyitä suhteita luomaan ja läpiviemään. Tällaisten kertomusten kautta osaa sitten vähän suhteuttaa heidän elämäkokemustaan omaan pikimustaansa.

Kirjassa on 170 sivua. Sen lukemiseen minulta hurahti kolmisen päivää. Seuraavaksi on tarkoitus lukaista romaani vielä vähän pisemmästä reissusta.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse

Ernst Lampén (1865 – 1938) kirjoitti koko joukon matkakirjoja sekä matkailua käsitteleviä lehtijuttuja. Vuonna 1918 julkaistiin hänen teoksensa Suomea maitse ja meritse. Se sisältää alkusanojen lisäksi yhdeksän tekstiä, jotka kotimaan eri matkakohteista kertoen hahmottelevat huumoristisella otteella Suomen ja suomalaisuuden ääriviivoja tähtäämättä silti mihinkään kaiken kattavaan lopputulemaan. Lampén kertoo syntyneensä Kuopiossa, mutta Rantasalmi tuntuu olleen hänen rakas kotiseutunsa. Rantasalmen menneisyydestä kertova neliosainen teksti onkin pisin kaikista lukemani kirjan teksteistä. Niinikään savolaisuus on Lampénin sydäntä lähellä, Savon mailla liikutaan Rantasalmen lisäksi neljässä muussa tekstissä.

Matkailutuulesta. Kirjan alkusanoiksi asetettu teksti Matkailutuulesta on vuodelta 1901. Tuuli ei tässä tarkoita ilman liikettä vaan matkailijan mielialaa, saksaksi Laune. Lampén toivoisi suomalaisille matkailijoille enemmän saksalaista asennetta, jossa matkakohteitten arkipäiväisistä näkymistäkin osataan innostua.
Savonlinnan radan vihkiäiset. Helmikuussa 1908 valmistui rataosuus Elisenvaara – Savonlinna. Turistiyhdistyksen edustajana Lampén matkusti tuolloin Savonlinnaan juhlajunalla Helsingistä ja osallistui juhlapäivällisille. Minun isoukkini oli muuten rakentamassa kyseistä rataa, mutta tuskin osallistui kertomuksessa kuvailluille päivällisille, vaikka olisikin mukava niin ajatella.
Meriemme ulkoriutoilta. Ilmeisesti ennen ensimmäistä maailmansotaa sai Lampén tilaisuuden matkustaa luotsilaiva Valvojalla matkan Helsingistä Itämeren ulkosaarien ja Ahvenanmaan kautta aina Pohjanlahden perukoille Kemiin saakka. Häntä kohdeltiin hyvin, sillä häntä luultiin luotsihallituksen kamreeriksi. Teksti sisältää paikoin pahasti vanhentunutta huumoria, mutta myös hauskoja huomioita saariston meriluonnosta. Varsinkin riskilät ovat miellyttäneet Lampénia.
Juhani Ahon poikavuosilta. Lampén kävi koulua Kuopiossa ja asui tuolloin kortteerissa samojen täti-immeisten luona kuin tuleva kirjailija Juhani Aho veljinensä. Niinpä Lampén muistelee koulukasaikaansa, jota hän vietti yhdessä Brofeldtin poikain kanssa.
Keski-Savo: Rantasalmi. I Vanha kulttuuriseutu. Lampén kertoo Rantasalmen viljavuudesta, vauraudesta ja korkeasta väestöntiheydestä. Rantasalmella vaikuttanut Krogiusten pappissuku ja paikkakunnalle kartanoitaan kohottaneet kolkytvuotisen sodan upseerit saavat oman pienoishistoriikkinsa. Vanhojen uhripuitten kaataminen ja muitten kalevalaiseen perinteeseen kuuluneitten pyhien paikkojen hävitys oli kohdannut sitkeää vastarintaa Rantasalmella.
II Triviaalikoulu. Pikkuvihan jälkeen 1743 Lappeenranta tuli kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Siellä sijainnut triviaalikoulu (suunnilleen oppikoulu ja lukio) siirrettiin vuonna 1749 vauraalle Rantasalmelle, jossa se toimi vuoteen 1788. Eikä ilman kommelluksia. Sittemmin koulu siirrettiin Kuopioon, jossa siitä tuli myöhemmin Kuopion kimnaasi ja sittemmin Kuopion Lyseo.
III Savon kieliseikoista. Monenlaisten viittauksien kautta Lampén vahvistaa kuvaa siitä, miten tärkeä suomalaisille on suomen kieli. Laitan tähän erään kiinnostavan huomion 1700-luvun suomalaisen papiston asenteista heidän tuomiokapitulille lähettämiinsä kirjeisiin perustuen:
Kaikki Savon rovastit, kun he lainaavat suomalaisia sanoja kirjoituksissaan tuomiokapitulille, käyttävät aina seuraavaa lausetapaa: ”eli niinkuin se äidinkielellämme kuuluu”... Suomi oli siis heidän virallinen äidinkielensä. Ja tämä lausetapa esiintyy kirjelmissä 1700-luvun alkupuolella, rovastien käyttämänä, jotka olivat syntyneet 1600-luvulla.
IV Haapaniemen sotakoulu. Vuosina 1779 – 1819 toimi Rantasalmella Haapaniemen sotakoulu. Niinpä paikkakunnalla vaikutti kaksi merkittävää sivistyslaitosta kymmenisen vuotta. Sotakoulu levitti kulttuuria Rantasalmelle kadettien pitäessä yhteyttä paikalliseen väestöön mm. näytelmiä sisältäneitten illanviettojen myötä. Monet nimet Kadettikoulun oppilasluettelosta ovat tuttuja Runebergin runoteoksesta Vänrikki Stoolin tarinat. Kirjoituksen laatimisen ajankohta on huhtikuu 1918, jolloin ”konekiväärit papattavat ja kuularuiskut räiskävät Helsingin kaduilla”, niin että kynä Lampénin kädessä tutisee.
Ensi retkeni Oulun koskille. Koskenlaskua voiveneessä matkalla Kajaanista Ouluun suurena vesikesänä vuonna 1899.
Hellekesänä 1901. Lampén oli Iisalmessa Runnilla terveyslomalla nauttimassa kuulua lähdevettä. Enemmäkseen kirjoitus keskittyy kuitenkin savon murteen taitajan, Anna Sohv' Ryynäsen jututtamiseen ja naisten yöpaidan ylistämiseen miehellekin soveltuvana helleasuna. Myös asennetta alastomuuteen pohditaan. Sitten jutussa hypähdetään Tehin rantamille Sysmään viettämään kesäpäiviä purjehduksen parissa.
Pohjanmaan halki. Lampén teki matkan biilillä halki Pohjanmaan. Hän istui kyydissä ainakin Lapualta Jepuan kautta Uuteenkaarlepyyhyn ja siitä sitten Raaheen ja Ouluun ja aina Tornioon saakka. Kuvaillessaan peräpohjalaista kansaa Lampén keksii verrata heitä saksalaisiin, joitten on valittava helles oder dunkles – vaalean ja tumman väliltä. Tätä kysytään saksalaisilta kuulemma olutta ostaessa, kirsikoita valittaessa ja kenkäkaupassa. Peräpohjalaiset taas ovat joko suruttoman maailmallisia tummia tai sitten uskonnollisia vaaleita. Lampénin Pohjanmaan reissu muuten päättyy Luulajaan. Niin ne Suomen ja suomalaisuuden rajat ovat aina vuotaneet ja toivottavasti vuotavat jatkossakin.
Pieksämäelle. Kirjan hersyvintä humoristista antia edustaa kertomus matkasta Pieksämäelle helmikuussa joskus 1910-luvun puolivälin paikkeilla. Tuomas, sanavalmis savolaismies kyyditsee reessään Lampénia, joka on tullut tutustumaan vuokrattavana olevaan huvilaan. Tekstin lopussa Lampén yltyy runolliseen ylistykseen Siilinjärven ja Kuopion väliselle eteläisen Kallaveden selälle, jonka sivuitse moottoritie Kallansiltojen ylitse nykyjään männä humistaa:
Ollappa nyt veneessä Toivalan ja Kelloniemen välillä soutaja Ulla airoissa, Puijo edessä, Uuhmäki takana ja ilma täynnä hienoa metsä- ja suopalon tuoksua ja taivas autereinen ja pilvetön. Minun syntinen ruumiini ja sieluni eivät ymmärrä kaivata suloisempaa taivaan esimakua.
Itämeren jäitä murtamassa. Kotimaan matkailuun on Suomessa kuulunut jo vuosikymmenien ajan Tukholman risteily ja senkaltainen matka on tässä kuvauksen kohteena jäänmurtajamaustein. Koska englannin kieli ei tuolloin vielä ollut sellainen maailmankieli kuin nykyään, on risteilyaluksen nimi paluumatkalla Bore.

Kirjassa on 318 sivua ja paljon kuvia. Lukeminen vaati minulta usemman illanistujaisen.

torstai 2. marraskuuta 2017

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu merellä

Vuonna 1953 julkaistiin ensimmäistä kertaa Väinö Riikkilän (1906 – 1969) kirjoittama nuorisoromaani Pertsa ja Kilu merellä. Minä luin Iisalmen kirjaston poistomyynnistä hankkimani kappaleen tämä teoksen neljännestä painoksesta.

Mielikuvani Pertsan ja Kilun seikkailuista perustui pelkästään 1970-luvulla tehtyyn tv-sarjaan. Niinpä olinkin myönteisesti yllättynyt, kun lukemassani romaanissa Kilu ei yhtään ainutta kertaa sanonut ”Mennään kotiin” ja hän käyttäytyi muutenkin varsin harkitsevasti ja reippaasti. Samoin minua ilahduttivat kertomusten tv-sarjaa realistisemmat aiheet. Kun tv-sarjassa pojat selvittelevät rikoksia, joissa osallisina ovat Manki ja Arpinaama, ovat pojat lukemassani romaanissa ensimmäistä kertaa kesätöissä, pohdiskelevat tulevaisuuttaan melkoisen järkevästi ja suunnittelevat koulunkäyntiään ja tulevaa työuraansa. Lisäksi kuvioihin tulee mukaan Pirkko, poikien ikätoveri, joka voittaa poikien kunnioituksen topakalla ja reilulla käytöksellään. Kyse ei siis ole lastenromaanista vaan hieman varttuneemmille suunnatusta kerronnasta. Värikkäitten tapahtumien kipakka esiintymistiheys sekä päähenkilöitten yläkouluikäisyys ovat sentään omiaan tekemään kirjasta nuorisoromaanin.

Pertsa ja Kilu merellä kuvaa nuorten päähenkilöitten kesätyötä Sam-nimisellä pienellä hinaaja-aluksella jossain Kotkan tai Karhulan satamassa. Pertsa päätyy konemestarin alaiseksi ja Kilu kipparin alaiseksi. Muita työntekijöitä Samilla ei olekaan. Itse asiassa Pertsa ja Kilu tekevät pääosan töistä. Konemestari ja kippari pyrkivät pääsemään niin vähällä kuin mahdollista – myös työhönohjauksen osalta. Sehän se vasta realismia onkin. Laivan työtehtävien kuvaus on romaanin parhaita puolia, mutta se osoittautui minulle liian vaativaksi, sillä en ymmärrä koneista mitään edes punkan puolella. Luulenpa, että monen nuoren lukijan lukuinnolle tekninen kuvailu on saattanut tehdä tenän. Opin varsin nopeasti olemaan yrittämättä ymmärtääkään höyrykattilan toimintaa ja luin vain mitä ihmisyksilöille tapahtui. Ja tapahtuihan heille. Jo ennen kolmeakymmentä sivua Kilu on merihädässä. Näitä hätiä ilmaantuu sittemmin lisääkin ja loppupuoli romaanista menee osaksi meriselitysten parissa, joskin poikien laantumaton innostus oman elämänsä kehittämiseksi johtaa kertomusta myös muunlaisille urille.

Riikkilän kuvaus pysyy sikäli hienosti maanpinnalla, että tapahtumapaikat ja tapahtumiin liittyvät vuodenajan, sään ja tavallaan aikakaudenkin kuvailut tuntuvat tosilta ja enemmän itse-eletyiltä kuin läheltä seuratuilta. Sotien jälkeisen rauhan ajan Suomen reipas toimeliaisuus henkäileepi tapahtumien taustalta. Ihmiset tekivät tuolloin pienellä palkalla vaativaa ja raskasta työtä, jossa työaikalakia ei joudettu aina noudattamaan. Työturvallisuudesta puhumattakaan. Näytteeksi pieni kuvaus Samin työtehtävien jaosta:

Kippari, joka mukavuussyistä, kuten hän itse sanoi, oli muuttanut maihin asumaan, tuli konemestarin kanssa laivaan.
– Hei, pojat, hän huusi. – Vai luulette laivan olevan kunnossa. Messingit ovat kuin rupista perunaa ja akkunat – totta kai herrat itsekin näkevät, missä kunnossa ne ovat? Rätit heilumaan! Ja laiva irti! Viemme mutaproomun Kukorin taakse.

Kirjassa on 160 sivua. Luin sen neljässä päivässä. Pertsan ja Kilun seikkailuihin on minua laajemmin perehtynyt Jokke.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

V. Arti: Etelämeren salaisuus

Vuonna 1945 julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjailijanimimerkki V. Artin (1885 – 1963) nuorisolle suunnattu romaani Etelämeren salaisuus alaotsikoltaan Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Lukemani kappale edustaa teoksesta vuonna 1959 ilmestynyttä kolmatta painosta. Kirjan alkusivulle on kirjoitettu omistuskirjoitus Juhalle Jouluna 1965.

Halusin kokeilla V. Artin omaa tekstiä, sillä olin joku vuosi sitten lukenut hänen suomentamansa valikoiman roomalaisen Ovidiuksen (43 eaa. – 17/18 jaa.) Metamorphoses-teoksen runoista. Nyt lukemani romaani tietenkin poikkeaa monessa suhteessa Ovidiuksen runoista, joskin taivaallisten olentojen kanssa tässäkin ollaan tekemisissä. Kirjassa nimittäin kuvataan pikkuplaneetta Marinan putoamista jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian väliselle merialueelle. Jotta taivaallisten asujaimien kanssa päästäisiin tekemisiin, täytyy pikkuplaneetan olla asuttu, ainakin joittenkin sen asukkaitten selvitä hengissä Tyyneen valtmereen molskahtamisesta ja lisäksi jonkun Maan asukkaan täytyy päästä heitä tapaamaan. Nämä kaikki ehdot täyttyvätkin romaanissa, joten maailmat voivat kohdata etelän merellä.

Ihmissukukuntaa romaanissa edustaa sankarina japanilaismies nimeltä Rishito Hokurai. Pikkuplaneetan putoamisen synnyttämän valtavan hyökyaallon tuhottua Uudesta Seelannista Australiaan matkalla olleen rahti- ja matkustaja-aluksen Hokurai haaksirikkoutuu oudolle saarelle ja saa siellä kokea monet ihmeet ja kummat. Kaiken huippu löytyy maan alta, jonne avaruuden asujaimet ovat kovertaneet itselleen kaupunkeja. Hokurai saa tutustua sivistyneitten avaruusolentojen elämään keskustellen heidän kanssaan ajatustenlukua hyväksi käyttäen. Monensorttista porukkaa maanalaisista kaupungeista löytyykin, uskokaahan pois.

Kirjailija V. Arti on selvästi ollut kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Jo kirjan etukannessa häntä mainitaan suomalaiseksi Jules Verneksi. Mikään kopion kopio Artin romaani ei silti ole. Hän on keksinyt muukalaisten olemukseen monenmoisia omia jippojaan. Kirja myös säilyttää tasapainoisen kuvauksensa alusta loppuun. Loppupuolella olin sen verran tarinan lumoissa, että ihmettelin miksei kukaan ole järjestänyt tutkimusmatkaa niille seuduin, minne pikkuplaneetta putosi. Tähtitieteen ja muilla planeetoilla mahdollisesti esiintyvän elämän suhteen Artin romaanin loppuhaminoissa todetaan seuraavaa:

Tähtien kemiallinen kokoomus on huomattu pääpiirteissään samanlaiseksi; miksi niiden eläjät poikkeaisivat kovin jyrkästi toisistaan? Mitä kauemmaksi avaruuteen Maa-planeetalta mennään, sitä eriskummallisemmiksi – meidän silmillämme katsottuna – elämänmuodot mahtavat muuttua. Pikkuplaneetat, joita tunnetaan kuutisensataa, kuuluvat vielä aurinkokuntaamme. Minkälaista lienee jonkin kaukaisen linnunradan aurinkojakiertävillä tähdillä ja niiden kuilla?

Ehkäpä ei sentään niinkään kovin toisenlaista kuin meillä.

Olen sikäli samoilla linjoilla edellä mainitun kanssa, että meillä Maan asujaimillakin on paljon samaa keskenämme, vaikkei sitä ihan kaikki heti huomaa. Minäkin vaimon kanssa muutin omakotitalosta rivitaloon ja samat ohjelmat täälläkin televisiosta näkyvät, paitsi että piti hankkia käytetty digiboxi, joka ymmärtää kaapeliverkon kieltä. Nyt on meillä paljon enemmän tallennustilaa kuin siinä vanhassa boxissa, jonka kovalevy oli aina täynnä. Tosin komerot ovat täällä täyttyneet tavarasta, vaikka iso osa vietiin kierrätykseen. Moottorisahakin pääsi jonkun toisen autotalliin.

Kirjassa on 143 sivua. Lukemiseen kului neljä päivää, tosin eilen pidin huilia lukemisesta.

Löysin netistä myös tällaisen blogeerauksen lukemani romaanin varhaisemmasta versiosta eli vuonna 1929 julkaistusta V. Artin romaanista Mereen pudonnut tähti, jota kirjailija sittemmin oli hieman laajennellut.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Matti Nykänen myötä- ja vastamäessä

Juha Veli Jokisen toimittama mäkihyppääjänä tunnetuksi tulleen Matti Nykäsen (s. 1963) mietteitä sisältävä kokoelma Matti Nykänen myötä- ja vastamäessä julkaistiin vuonna 2010. Kirjanen sisältää paljon valokuvia, joista useita on otettu Matti Nykäsen keikkaillessa laulajana.

Matti Nykänen oli erittäin menestyksekäs mäkihyppääjä 1980-luvulla. Calgaryn olympiakisoissa vuonna 1988 hän putsasi pöydän voittamalla suurmäen ja normaalimäen kilpailujen lisäksi myös joukkuemäen Suomen joukkueessa. Oi niitä aikoja! Sittemmin Nykänen on esiintynyt myös viihdelaulajana. Hänen sanonnoistaan ja mietteistään on koottu jo muutama kirjanen.

Millaisina sitten näyttäytyvät Matti Nykäsen ajatukset ketjukolaajalle? Nykäsen ajattelu ei ole väkisin puserrettua, se on luomua – joskin ilmeisesti myynnin kannalta tarkoituksella valikoitua. Olen joskus katsellut muutaman jakson televisiossa esitettävästä sarjasta, jossa seurataan Matti Nykäsen elämän arkea. Niissä ohjelmissa hänen ajattelunsa ei ole poikennut tavanomaisesta. Niinpä on syytä olettaa, että kirjaan on haettu mietteitä, joitten arvellaan jotenkin sävähdyttävän lukijaa. Koska olen ikuinen vastarannan kiiski (tai vastamäen kottarainen!) koin mukavimpina ne mietteet, joissa Nykänen kertoo reilusti itselleen läheisistä, kotoisista asioista. Esimerkkinä seuraava poiminta:

Toivoin aina pikkupoikana hyviä suksia
joululahjaksi. Enää niitä ei voi toivoa.
Joululta odotan, että joku vähän muistaa.
Ja hyvät ruuat pitää olla.

Minä toivoin joululahjaksi yleensä Tarzan-kirjoja. Jos ei tullut riittävästi, niin ostin sitten itse itselleni syntymäpäivälahjaksi helmikuussa. Nyt muuton yhteydessä tajusin, etten enää ikinä lue niitä Tarzaneita ja annoin ne veljelleni. Mahtaako lukea hänkään? Ruokien suhteen on vaimon kanssa alettu tulla samantapaiselle linjalle. Mitä me kinkulla? Ei osata kunnolla paistaa sitä ja tulee rasvaa ja sitten sitä kinkkua jää syömättä. Ostetaan paketti siivutettua palvikinkkua ja Kuopion torilta valmiiksi keitettyä ja paistettua puolisen kiloa. Kyllä joulun lapsi sen kestää. Syödään vaikka rosollia ja laatikoita siitä edestä.

Nykäsen ajatukset seksistä ja parisuhteesta muistuttavat aika pitkälti suomalaisen miehen järkeilyä, ainakin mitä minä niitä miehiä tunnen. Seksi on tärkeää, mutta parisuhde vielä tärkeämpi. Kun Aulikki Oksanen kirjoitti, ettei synny rakkautta ilman oikeutta, Nykänen toteaa, että ei ole rakkautta, jos ei ole luottamusta. Tietysti Oksanen puhuu politiikasta ja Nykänen parisuhteesta, mutta ihan kurantteja mietteitä kumpikin. Pidän Matti Nykäsen mietteitten maanläheisyydestä, arkipäiväisyydestä, kotoisuudesta. Lopuksi haluan siteerata mietettä, joka juuri näin iltapäivällä alkaa maistua mukavimmalta kaikista mietteistä:

Se on onnea, että joku välittää ja kysyy,
haluatko kahvia.

Niin se on. Onni ei ole mikään suuri rubiini. Se on pikemminkin kupillinen kahvia, jonka tarjoaa joku, joka välittää.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen päivässä.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Paavo Haavikko: Yksityisiä asioita

Paavo Haavikon (1931 – 2008) vuonna 1960 julkaistu esikoisromaani on nimeltään Yksityisiä asioita. Luin siitä vuonna 1973 ilmestyneen Delfiini-pokkarin, jonka lopusta löytyy Tuomas Anhavan kirjoittama jälkilause nimellä ”Toivo”. Romaanin loppusivuilta, kirjan välistä, löytyi kuitti, joka on päivätty 1.1.1971 – eli viisikymmentäyksi vuotta romaanin lopun päivämäärää myöhemmin. Uutta vuotta lienee oltu vastaanottamassa Osuusliike Kallan ravintolassa.
Haavikon romaani on minämuotoinen, aikajärjestyksessä etenevä kuvaus. Minäkertoja on mieshenkilö, pienen avustuskassan hoitaja. Hänellä on muutama alainen. Mies on naimisissa, hänen vaimonsa oli nuori mennessään avioon, intohimo liitossa on kokonaan miehen puolella. Alussa eletään kevättalvea 1917 Helsingissä. Helmikuun vallankumous on muuttanut valtaa Venäjällä, Suomessa vaikutukset ovat ulkokohtaisempia. Koko romaanin läpäisee kuvaus miehestä, joka seuraa Suomen tapahtumia lähinnä sivusta, omaan elämäänsä keskittyen. Hän tekee pientä kulanssia, saa siitä rapsutkin, mutta hänen kerrontansa säilyy lakonisena, alusta lähtien tuntuu kuin nautittaisiin haaleaa kesäkeittoa. Tarina kulkee hyppäyksittäin kuin hajanaisten päiväkirjamerkintöjen myötä yli Suomen sisällissodan, vankileirien ja puutteen, kunnes rauhoittuu oudosti, jotain pahaa ounastellen vuoden 1920 ensimmäiseen päivään. Omien enteilyjensä seurassakin minäkertoja pysyttelee arkisten seikkojen havainnoinnissa: miten tiilirivillä on koristettu rapattua seinää, miten valonsäteet uivat sisään varastorakennuksen lautojen raoista.

Ihme kyllä pidin kirjasta. Haavikon tekstit, joita tunnen (ei niitä monta ole), ovat olleet minulle liian vaikeatajuisia. Tämän romaanin teema tuntuisi olevan sen esitteleminen, miten ihminen ympärillä vellovan kriisin keskelläkin joutuu ja pystyy toimimaan omista asioistaan huolehtien – elämään jonkinlaista kavennettua arkea. Kirjan kansikuvassa (Kosti Antikaisen tekoa) on kuvattuva lierihattuinen mies ulsteri päällä ja salkku kädessä. Hänen sisällään on sama mies. Kansikuva kiteyttää sen, että kyseessä on minäkerronta, mutta toisaalta tuo mieleen sanonnan Omnia mea mecum porto. Voi olla, ettei ole niin tarkoitus, minusta vain päähenkilö tuntuu kypsyvän tämänkaltaiseen ajatukseen kaiken näkemänsä keskellä. Hänen sisällään on hän itse, vain se mikä hänellä itsellään on sisällään, on hänen.

Luin tätä kirjaa aika monta päivää, kun on muuton takia pitänyt opetella kaikennäköiset yksityiset asiat alusta uudellen. Romaanin loppu tuli yllättäen, Anhavan jälkilause on 28 sivua pitkä. Huomasin sen muutoin kuin pituutensa puolesta muistuttavan blogikirjoitusta, joten kirjoitin ensin oman sepustukseni ja luin Anhavan tekstin vasta sitten.
Tuomas Anhavan näkemys Haavikon romaanista poikkeaa täysin minun näkemyksestäni. Sikäli kuin tajuan Anhava lukee Yksityisiä asioita jonkinlaisena lapsuudesta kumpuavan tunnekyvyttömyyden kuvauksena. Hän kirjoittaa näin:
Toivo ei ole niinkään itseensä sulkeutunut kuin itseltään tietymättömissä, miltei itsetön, niin tyyten ympäristön ehdoilla eläjä. Se mikä hänessä tuntuu 'pidättyväisyydeltä' on heikon minän vajavaista yhteyttä keneenkään sinään.
Jostain syystä Anhava näkee romaanista kertomista helpottavaksi nimetä kirjan minäkertoja Toivoksi. (Minusta vaikkapa Heikki sopisi paremmin.) Anhava myös näkee kirjassa rivien väliin kirjoitetun suhteen minäkertojan vaimon ja minäkertojan veljen Villen välillä. Millainen suhde olisi ollut kyseessä, sitä Anhava ei täsmennä. Ja parempi niin.

Kirjassa jälkipuheineen päivineen on 228 sivua. Luin sitä toista viikkoa vähän kerrassaan.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin

Lars Huldén (1926 – 2016) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun runoteoksen Kroppen sig framåt lutar. Vuonna 2015 julkaistiin kirjasta Pentti Saaritsan tekemä suomennos nimellä Yhä mennään eteenpäin. Luin sen.

Huomasin, että äitini syntyi ja kuoli samana vuonna kuin Huldén. Mitä näihin lukemani teoksen runoihin tulee, olin ilahtunut siitä, että kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Huldén ei piilottele sanottavansa takana, hänen ajatuksensa ovat selkeitä ja on helppo ymmärtää mistä hän kirjoittaa. Teos on erinomaisesti järjestelty. Alku sisältää pitempiä, proosallisesti kuvailevia runoja, jotka antavat minulle lukijana kuvaa siitä millaisen henkilön runoja olen lukemassa. Ne esittelevät minulle vanhemman setämiehen, joka ei tärkeile vaan pohdiskelee milloin tärkeitä milloin hupaisalla tavalla vähemmän tärkeitä ilmiöitä. Vanheneminen nousee esiin siinä, että Huldén suoraan kertoo puhuvansa kuoleman kanssa. Kuolema-aihe on monessa runossa mukana, mutta se ei dominoi eikä Huldén sorru surkuttelemaan kaiken loppumista omalta kohdaltaan. Suoraan puhumisessa hän yltää peräti savolaiseen kierouteen pitkässä moniosaisessa runossaan Oikeudenkäynti. Maahan saapuneelta muukalaiselta kysytään oikeuden istunnossa mitä reittejä hän oli maahan saapunut.

Vastaus oli lyhykäinen: ”Minä tulin tänne suoraan”.

Teoksen runot on jaettu kolmeen osastoon, joista viimeinen on nimeltään Poetiikan perusasiat. Kuten nimestä voi arvata, näissä runoissa puhutaan runoista ja runoudesta ja runoilijoista. Runot ovat pääosin lyhyitä, säkeen pituisia, aforistisia, niitä on sijoiteltu pari kipaletta sivulle milloin on mahtunut. Runot keskustelevat keskenään, yhden runon teema pulpahtaa esiin jossain myöhemmässä runossa samalla aukemalla. Ne ovat nasevia, hauskojakin. Pidin mm. siitä miten Huldénin mielestä marssivien runojalkojen jalkahiki saattaa tuntua sietämättömältä. Näin siinä joskus tosiaan käy, olipa runoilija miten taitava tahansa. Runebergin päivänä syntynyt Huldén esittää myös, ettei Runeberg olisi voittanut mitään satsatessaan runon muotoon. Tätä ajatusta en ihan kybällä ymmärrä ja sikäli kuin ymmärrän en ole ihan samaa mieltä. Olkoonkin, että Runebergin runojaloillakin on ymmärrettävistä syistä märät jalkorätit hirvenhiihdon tietyissä vaiheissa.

Näitten lyhyitten runojen sijoittaminen kirjan loppuun on mielestäni todella onnistunut ajatus. Jos ne aloittaisivat teoksen, saattaisi kirjoittajasta syntyä vääränlainen kuva. Nyt pitemmät runot pohjustavat kokoelmaa kivalla, leppoisalla tavalla ja lyhyet, nasevat runot on helpompi ottaa vastaan.

Koska tämä kokoelma jäi käsittääkseni Huldénin viimeiseksi, haluan liittää tähän katkelman hänen runostaan, jossa runoilija kuvaa syksyä mm. seuraavilla säkeillä:

Vehreys joka muuttuu kellerrykseksi ja punerrukseksi
ja varsin pian ruskeudeksi, ennen kuin lumi tulee
ja laskee valkean kätensä kaiken ylle.

Kirjassa on 128 sivua. Aloin lukea kirjaa aamulla herättyäni ja kun viimeinen runo oli luettu näytti digiboxin kello maagista aikaa 12:34

Hämmästyttävä yhteensattuma on sekin, että eräässä runossa Huldén vertaa vuoden vanhaa runoutta autonkoreihin romuttamolla. Minä taas olen menossa maanantaina palauttamaan tämän lukemani kirjan Kuopion kirjastoon ja samalla käyn vaihtamassa meille vähän uudemman käytetyn auton entisen ruostuttua melkein puhki kurakaarien kohdalta.

Tämän kirjan lukivat myös Ulla ja Bleue.