tiistai 22. elokuuta 2017

Kansanrunoilijain runoja

Kansanvalistusseuran julkaisu vuodelta 1898 Kansanrunoilijain runoja on toinen osa sarjasta Helmiä Suomen runoudesta. Kyseessä on 64 sivua käsittävä runovihkonen, joka on maksanut alkuaan 25 penniä, sittemmin hintaa on korotettu lyijykynämerkinnällä 50 penniin. Vihkonen esittelee lukijalleen kahdeksan runontaitajaa, jotka luultavasti ovat pieksäneet kieltä penningittä 1800-luvun kulttuuri-Suomessa. Tämä pikku teos on siis vain maistipala korkeamman sivistyksen ulkopuolelta esiin nousseitten runoilijoitten töistä. Takakannessa esitellään teos Kahdeksantoista runoniekkaa (Hinta 2 markkaa), jonka mainitaan sisältävän valikoiman myös tässä vihkosessa esiteltyjen runoilijain sepitteistä.

Kaikki runot noudattavat perinteistä Kalevala-mittaa. Käyn läpi kaikki vihkon runot jonkinlaisilla maininnoilla:

Paavo Korhonen (tunnettu myös nimellä Vihta-Paavo, Rautalammilta, 1775 – 1840)
Suomen kielestä. Runo, jota tämän valikoiman viimeisessä runossa hieman mukaellen siteerataan. Korhonen korostaa runossaan suomen kielen alisteista asemaa valtakieleen, ruotsiin nähden. Sama asetelma nousee esiin koko tämän ajallisesti järjestetyn valikoiman ajan, joskin viimeinen runo mainitsee suomen kielen huomattavat edistysaskeleet 1800-luvun aikana. Ei tarvitse olla millään tavoin nationalisti tajutakseen, että kun nämä runoilijat kirjoittavat suomen kielestä, se ei tarkoita pelkästään kaunista runojen kieltä vaan jo nyt puheena olevasta runosta lähtien kyse on hallinnon kielestä ja siitä vielä monella tapaa laajennettuna itseilmaisun mahdollisuudesta. Nämä yhteenlaskien kyse on tasa-arvosta esim. lain edessä ja vapaudesta esitellä itse omia ajatuksiaan.
Entisestä ja nykyisestä ajasta. Sarkahousupappa uuninpankolta puhuu vanhoista ajoista, jolloin elettiin suu säkkiä myöten. Nuoret nauravat.
Viime sodasta. Runossa kuvataan Suomen sodan kansalle tuomaa kauhistusta.
Heikki Väänänen (Oulusta, kuoli noin vuonna 1810.)
Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta. Kyseessä on myös A. Kiven romaanissa Seitsemän veljestä mainittu kissapiirakka, joka oli talonpojan kosto ahneelle kaupunkilaiselle tullimiehelle. Runo on vuodelta 1801 (Suomen runottaren mukaan).
Pentti Lyytinen (Rautalammilta, 1783 – 1871)
Kestikievarin virasta. Runomuotoinen kuvaus kestikievarin hoitajan pääosin työn ja huolien täyttämistä näkymistä.
Lapsen virsi. Ehkä valikoiman kaunein luomus. Ainakin runollisin. Lienee ajateltavissa iltarukouksen tai tuutulaulun asemesta esitettäväksi. Hartaalle uskonnollisuudelle ehkä luonteenomaisesti puhutaan Manalan tai Tuonelan maan paratiisillisesta ilosta ja kaikkinaisesta ylenpalttisuudesta. Pieni näyte tästä:

Siellä sitten lauletahan,
Voitonvirttä veisatahan,
Siellä on avara aitta,
Leviämpi leipähuone,
Siellä on lihava laiun,
Hengellinen herkkupöytä.

Pietari Makkonen (Kerimäeltä, 1785 – 1851)
Alkulause. Kalevalaisista vaikutteista ammentavat laulajan alkusanat. Väinämöinen on kovassa kurssissa.
Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta. Suomen kieltä ilman vakiintunutta kirjoitusasua ja riittävää sanastoa verrataan orpolapseen ja kerjäläiseen. Kuitenkin eräitten oppineitten ponnistelujen myötä suomen kieli osoittautuu runon kuvaa lainatakseni kaunottareksi, joka kelpaa kilpailemaan Ruotsin ryökkynöitten kanssa Helsingin herrojen suosiosta. Joopa...
Vähä virttä viinan töistä, Koottu kohmeloväestä. Valistusta alkoholin vaaroista. Viinapannua kuvataan vankilassa viruvaksi äidiksi, joka istuu siellä lapsensa, viinan, pahojen töitten takia. Väkevä vertauskuva laajenee lukijan mielessä käsittämään myös viinan juojaa suhteessa läheisimpiinsä.

Kun saatit oman emosi,
Oman valtavanhempasi
Istumaan ikänsä kaiken
Varsin vankihuonehessa,
Hiirten surmana surussa,
Pyyräsilmäin pyy'yksenä,
Poikansa pahoista töistä,
Oman lapsen laitoksista.

Olli Kymäläinen (s. 1790 Leppävirroilla, myllärinä Heinävedellä, k. 1855)
Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta. Kuvaillaan suven suloisuutta ja varsinkin sen vaikutusta kaiken kasvuun.
Runo Punkaharjusta. Punkaharjun kartanoitten ja itse harjun ihastelua.
Käväisin Leppävirran kirkolla Olli Kymäläisen patsaalla. Siitä oheinen kuva. Valitettavasti nämä esillä olleet Kymäläisen runot eivät erityisemmin koskettaneet vaativaa makuani. Suomen Runottaressa esillä oleva Suomess' ei elä runoilla kertoo maata viljelevän väestön hankaluudesta saada maasta elantonsa. Siinä ei paljon runoiluun jää aikaa eikä voimia.
Antti Puhakka (Kontiolahdelta, 1816 – 1893)
Tuhman Jussin juttureissu. Runomuotoinen veijaritarina siitä miten runoilijaa nöyryytetään kaupunkireissulla. Hallintokoneisto ei hyväksy suomenkielistä runoa ja kehvelimäinen kääntäjä ruotsintaa sen niin, että runoilija saa vielä uudet haukut ja joutuu palaamaan kotiinsa kerjuumiehenä.
Pietari Mansikka (Viipurin pitäjästä, 1825 – 1871)
Jänön valitus. Helppoa ei ole jänikselläkään, kun kaikki hätistelevät ja jahtaavat. No, minä en jahtaa enkä hätistele, syökää vaan kaikki mitä pihalta löytyy.
Jaakko Räikkönen (syntynyt orjana Valkeasaaressa Inkerinmaalla, sittemmin Inkerissä kotikylänsä kunnanvanhin, 1830 – 1882)
Kenpä tuon on kaiken tehnyt. Runonsa aluksi Räikkönen mainitsee nimeltä Paavali Korhosen (Vihta-Paavo) ja siteeraa hieman mukaellen hänen runoaan, joka siis aloittaa tämän vihkosen runokulkueen suomen kielen kehnoa asemaa surkutellen. Sen jälkeen runossa ylistetään nimeltä mainiten tsaarista lähtien kaikkia, jotka ovat kohentaneet suomen kieltä ja sen asemaa, mm. Agricola, Porthan, Kastreni, Lönnrot, Gottlund, Oksanen, Kivi sekä kansanrunoilijoista Kymäläinen, Korhonen ja Lyytinen. Suomen kieli vaatetetaan, kyseessä on mieshahmo, Aleksander katsoo sen kelvolliseksi, mutta tohtorit vielä toppuuttelevat, ettei poikaa ihan heti päästettäisi omille poluilleen, ettei katkoisi kinttujaan tai peräti niskojaan. Runo loppuu kurittoman tuntuiseen kiitokseen kielellisille vallanpitäjille.
Vihkon runoilijat ovat kalevalamitan taitajia, mutta heidän runojensa aiheet ovat osaksi kovin konkreettisia ja niitten käsittelyyn toivoisi lisää ajatuksen lentoa. Kuopion kirjaston varastossa tällaista pikkukirjasta säilytetään kirjekuoressa, joka sekin saattaa helposta luiskahtaa hyllyssä muitten kirjojen taakse piiloon. Luin runot parissa päivässä.

lauantai 19. elokuuta 2017

Arto Salminen: Paskateoria

Arto Salminen (1959 – 2005) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun romaanin nimeltä Paskateoria. Lainasin kirjan aikoinaan Siilinjärven kirjastosta, mutta minulla oli silloin ilmeisesti muita kiinnostuksen kohteita, joten kirja jäi kerrassaan nykäsemättä. Olen iloinen, että nyt lainasin kirjan uudestaan, tällä kertaa Kuopiosta. Iloitsen erityisesti siitä, että luin kirjan, sillä se on todellakin lukemisen arvoinen.

Minämuodossa kirjoitettu Paskateoria tarkastelee maailmaa kohulehden toimittajan Suurnäkin silmin. Lapsena Suurnäkki on törmännyt piikkilankaan ja repinyt siinä myös silmäluomensa, niin että vaikka piti silmiä kiinni, auringonvalo loisteli luomien lävitse. Niihin aikoihin kaikki on ruvennut Suurnäkistä näyttämään paskalta. Romaanissa esitetään parikin paskateoriaa ja lukijan kannattaa niitä odottaa, vaikkeivat ne muodostakaan erityisempää huipennusta itse tarinassa tai missään muussakaan. Tarinan huipennus tapahtuu, kun toimittaja Suurnäkki menee vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Sekin huipennus muistuttaa siilinjärveläistä suppaa, mutta lukemisen arvoinen se silti on.

Kielenkäyttö on räväkkää, voisi puhua konekivääripuheesta – ja kyllä kirjassa konetuliaseitakin esiin kaivetaan. Salmisen tekstissä paikoin ilmenevä toisteisuus on kuitenkin luovempaa, se vie tarinaa eteenpäin. Huumori on mustaa kuin aikakin.

Nyt multa katkes juttu, niin että laitampa tähän lainauksen kirjasta. Se oli muistaakseni sivulla 115. Oikein muistin. Tavaratalon edessä on meneillään työtaistelu, myyjien mielenilmaisu, jonka Suurnäkki sattuu näkemään, siitä pieni katkelma:
 – Joku yksinhuoltaja on saanut kenkää kun on jäänyt hoitamaan sairaita lapsiaan kotiin.
 – Onpa härskiä peliä, minä sanoin.
 – Miten niin, kysyi selkä. – Mun vaimo on Nokialla töissä tutkijana. Ei siellä yksikään työntekijä kehtaa edes ajatella, että lasten takia jäätäisiin töistä pois. Miksi joidenkin helvetin myyjien pitäisi saada erivapauksia?

Romaanin sanoma ja tapa kuvata maailmaa ovat vahvasti yhteiskunnalliset. Etten sano peräti poliittiset. Kirjailija on köyhien puolella, mutta hän ei kuvaa heitä ylevästi vaan esittelee heidät raakuuteen alistettuina olentoina. Suurnäkki ei ole miellyttävä henkilö, hän on samanlainen itsekeskeinen ja muita halveksuva tyyppi kuin muutkin. Ainut hyvää muistuttava hahmo on Suurnäkin lääkärivaimo Heidi, joka unelmoi omasta talosta ja kodinhoitohuoneesta. Suurnäkki on himojensa vietävissä, hän pettää vaimoaan kirjan alusta saakka. Työtoverit lehdessä ovat langenneita enkeleitä, lahjakkaita ihmisiä, jotka työskentelevät juorulehden palveluksessa ja ovat vajonneet saastaansa. Viime kädessä he ovat rahan palveluksessa, heidän tehtävänsä on myydä kohujuttuja, jollaisia ihmiset viitsivät lukea rankan työpäivän jälkeen. Yhteiskunta sinnittelee pääoman hommissa, mutta maan akseli natisee jo, kapinan tulon voi tuntea kun työntää seismografinsa maahan.

Kirjassa on 145 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Suosittelen Arto Salmisen tuotantoa muillekin. Hyvä juttu Salmisen kirjoista löytyy Kansan Uutisten Viikkolehteen kirjoittavan toimittaja Kai Hirvasnoron blogista. Blogiarvionsa ovat kirjoittaneet mm. Leena, Salla, Juhani ja Jori .

torstai 17. elokuuta 2017

Ilkka Remes: Hermes

Ilkka Remes (s. 1962) kirjoitti vuonna 2007 julkaistun nuorten jännitysromaanin nimeltä Hermes. Sain kirjan luettavakseni pojaltani. Kiitos.

Olin tätä ennen lukenut Remekseltä vain hänen esikoisromaaninsa Pääkallokehrääjän, joka julkaistiin vuonna 1997. Hermes on kerronnaltaan samankaltainen, tehokkaasti etenevä, eri suunnilta alkavia juonipurosia yhteensaattava teos. Paikalliskuvaus on täsmällistä, se saa kiinnostumaan tapahtumista ja tuo niihin uskottavuuden tuntua.

Remeksen kertomukset ovat jännäreitä, niissä seikkaillaan tiedustelupalveluitten ja salaisten poliisien maailmoissa, joista tavallinen kansalainen ei yleensä tiedä mitään. Mukana on myös oleellisena osana suurvaltapolitiikka, varsinkin Suomen suhde itänaapuriinsa.

Hermes on siis nuorisolle kirjoitettu jännäri. Mietin eräänkin kerran, miten tämä nuorisotarina mahtaa erota Remeksen aikuisille kirjoittamista romaaneista, enkä meinannut keksiä juuri muuta kuin sivumäärän, joka nuorisoromaaneissa on vähäisempi ja ehkä myös sen, että Hermeksessä päähenkilöistä kaksi on nuoria poitsuja. Väkivaltaa on myös oleellisesti vähemmän eikä siinä mennä raakoihin tekoihin. Niinpä kirja soveltuikin minulle aivan erinomaisesti kaikilta osin. Tässä oli minulle jännäriä koko loppuvuueksi.

Laitan loppuun jonkin näytteen tekstistä:

Tiedusteluasiamiehen ei koskaan pitäisi tuudittautua siihen uskoon, että jokin asiantila jatkuisi muuttumattomana. Ja niin hän oli eräästä asiasta uskonut tähän päivään asti: suomalaisten rehellisyyteen. Varsinkaan hänen tasollaan ei pitäisi sortua moiseen yksioikoisuuteen.

Ymmärrän GRU-majuri Sabalinia, jonka tuntoja edellä olevassa näytteessä kuvaillaan. Olen sitä minäkin lapsekkaasti luottanut suomalaiseen puolueettomaan tiedonvälitykseen ja saanut järkyttyä viime aikojen Ylen uutisia seuratessani.

Hermes tuli luetuksi kolmessa päivässä. Eilen ei jotenkin lukuinnostus ollut kehuttavaa, mutta tänään lukaisin toisen puoliskon kirjasta. Sivuja on 250.

tiistai 15. elokuuta 2017

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi

Juhani Peltonen (1944 – 1998) kirjoitti vuonna 1990 julkaistun novellikokoelman Puisto jouluksi. Luin sen. Blogeeraajanimimerkki Derrickus luki myös aikoinaan kyseisen kirjan ja kertoo siitä blogissaan seuraavasti.

Puisto jouluksi sisältää kolme novellia, joista jokaisesta kirjoitan sanasen.

Tohtori Amensonin sanatoriossa. On olemassa novelleja, kertomuksia ja tarinoita, joista en saa kiinni päästä enkä hännästä ja tämä on yksi niistä sangen monista. Aiheena on erikoinen parantola, jossa kuusi diplomaattia on hakemassa helpotusta virtsaamisvaivoihinsa. Minullakin on viime aikoina virtsaaminen vaatinut pientä ponnistelua, myös väri on toisinaan vihreänkellervää. Aihe ei siis ole minulle tyystin vieras. En kumminkaan päässyt kärryille siitä miksi tällainen kuvaelma on järjestetty. Miksi juuri kuusi diplomaattia kärsii virtsaamisvaikeudesta? Ainut hauska juttu koko novellissa on nimi Amenson, jossa voi nähdä nimen Amen&Son. Mutta ei sekään jaksa naurattaa. Kaiken lisäksi tämän novellin pituus on yli puolet koko kirjasta. Pikku vinkki novellikokoelman laatijalle: älä sijoita tylsintä ja pisintä tekstiä kokoelman alkuun.

Pensasaidan takana. Kaksi seniorikansalaista tapaa toisiaan jossain puistikossa. He myöntävät rakastuneensa toisiinsa ja mennä päksäyttävät kihloihin. Kuten idyllissä ainakin, kuolema kurkki selän takana ja välillä etupuolellakin. Ei mitään niin hyvää ettei jotain vielä pahempaakin. Hauskanpuoleinen tarina, josta olisi toisenlaisella loppuratkaisulla saanut rakenneltua klassikon. Tällaisenakin Yle on värkännyt siitä kuunnelman. Harmi etteivät minulta kysyneet, olisin osannut keksiä kivemman lopun. Kuunnelman pääosia esittävät Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää.

Puisto jouluksi. Tämä novelli oli ilo lukea kokoelman lopussa. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Suoritetaan tietty työ: puistolle tehdään perusparannus, jonka on määrä valmistua ennen joulua. Puistoa raivattaessa ja kaikenlaista uutta sinne järjesteltäessä tutustutaan puiston omistajaan ja työtään tekevään puistotaiteilijaan. Koska omistaja on viriilissä iässä oleva nainen ja puistotaiteilija saman sarjan mies, virittyy kertomus myös eroottisesti. Työn kesto keväästä kohti joulua taas toimii vastakkaiseen suuntaan. Ehkä tämä sitten on Peltosen sanottava elämästä – niin paljon kuin siltä toivotaankin, niin paljon jää saamati. Tai antaa hänen kuvailla asiansa itse:

Seuraavat pari kolme päivää olivat olleet vaiteliaita, sen jälkeen elämä palasi äärettömyyksiin johtaville kiskoilleen, joitten varrella on asemia, pysäkkejä ja seisakkeita – yksi kutakin matkustajaa varten.

Puisto jouluksi on myös tehty Ylen kuunnelmaksi. Pääosissa Tuula Nyman ja Ossi Ahlapuro.

Kirjassa on 133 sivua. Lueksin muutaman päivän ajan ensimmäistä novellia ja kaksi muuta novellia luin muutamassa tunnissa.

torstai 10. elokuuta 2017

Arvo Salo: Lapualaisooppera

Arvo Salo (1932 – 2011) sanoitti vuonna 1966 ensi-iltansa saaneen Lapualaisoopperan. Helsingin Ylioppilastalolla esitetystä laulunäytelmästä Salon teksteineen ja Kaj Chydeniuksen säveltämine lauluineen tuli 1960-luvun poliittisen kulttuurin ikoni Suomessa. Saattaa olla, että tätä kautta jokin Suomen poliittisessa elämässäkin liikahti vasemmalle, mutta itäraja pysyi entisenlaisena. Teoksen aiheena on 1930-luvun alun Suomessa toiminut vasemmistovastainen Lapuan liike ja tavoitteena lapualaisten harjoittaman terrorin tuomitseminen sekä sosialismin esitteleminen rauhanaatteena.

Lapualaisoopperan teksti on siis julkaistu kirjasena vuonna 1966. Kirjan alussa kerrotaan roolijako ja myös se, kuka mitäkin osaa esitti. Onhan se hyvä tietää, milloin Kaisa Korhonen laulaa voimakkaalla äänellään, milloin kuullaan Lars Svedbergin sielukasta puhetta jne.

Itse esityksen aloittaa toinen säkeistö virrestä 459 (vuoden 1938 virsikirjan mukaan, nykyään hieman muutetuilla sanoilla virsi 579). Tämän Suomen kansaa siunaavan virren kolmas säkeistö päättää I näytöksen. Virren sävelsi ukrainalainen Dimitri Bortnjanski vuonna 1822 ja ennen vuotta 1938 se lienee alkanut vielä muodossa O Herra, siunaa ruhtinaamme millä tarkoitettiin Suomen suuriruhtinasta, Venäjän tsaaria? Nykyään virressä puhutaan maamme päämiehestä. Viittaukset Venäjään jäävät muuten Lapualaisoopperassa vähäisiksi. Neuvostoliittoa ei edes nimeltä mainita.

Ensimmäisessä näytöksessä lauletaan myös porvarillista taistelolaulua Vilppulan urhojen muistolle sekä vanhaa työväenlaulua Kysymyksiä ja vielä puolalaista sorronvastaista Varšavjankaa. Ensimmäisessä näytöksessä nostatetaan vihaa punaisten ja mustien välillä niin propagandistiseen sävyyn, että oksasakset pois!

Toisessa näytöksessä vieraillaan Lapualla, Pohjanmaalla, Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan kodissa. Mielialaa kuvastaa oikeistolainen vallankumouksellisuus, halu puhdistaa maa marksismista. Lapuan liikeen kannattajista rakennetaan luotaantyöntävän hurmahenkisiä ja väkivaltaa himoitsevia hahmoja. Puheissa toistuvat vertaukset 1590-luvun Nuijasotaan, talonpoikien kapinaan vallanpitäjiä vastaan.

Kolmannessa näytöksessä kuvataan Lapuan liikkeen harjoittamaa terroria. Näytös jakautuu neljään kohtaukseen, joitten myötä kerrotaan pahenevista teoista, joita ovat vasemmistolaisten punaisten paitojen repiminen, muilutus, kusiaispesässä istuttaminen ja murha. Muilutusta kuvaava toinen kohtaus sisältää hienon vuoropuhelun vasemmistolaisen ja lapualaisen puhujan välillä. Kolmannessa kohtauksessa muurahaispesään istutettu nainen pyytää anteeksi, ettei kohtaus täysin vastaa historiallista totuutta.

Neljäs näytös kuvaa Lapuan liikkeen uhman kiehahtamista äärimmilleen, Mäntsälän kapinaan lähtöä ja liikkeen vähittäistä hajaantumista. Kosolan kärsimän vankeusrangaistuksen jälkeen hänet otetaan omiensa joukossa vastaan alussa lauletun virren ensimmäisellä säkeistöllä, jossa siis puhutaan maamme päämiehestä. Viides näytös summaa näytelmän opetuksen, joka on Ei väkivaltaa.

Arvo Salo osoittautuu parhaimmillaan vakuuttavaksi riimittelijäksi, jonka laulujen sanoituksia on ilo lukea. Esitys uhkuu mustaa huumoria, joka keventää muutoin raskasta aihetta ja tuomitsevaa sävyä. Tapa, jolla Lapuan liikettä ja sen kannattajia näytelmässä kuvataan, on siinä mielessä hyvin valittu, että paljon keskinäisestä keskustelusta tapahtuu Lapualla, kannattajien keskuudessa. Siellä varmasti on esitetty räikeimmät puheenvuorotkin. Toisaalta työväenaatteen kannattajat nähdään viimeisen päälle rauhan miehinä ja naisina, minkä ajatuksen todenperäisyys lienee sotien jälkeisen liikehdinnänkin perusteella vähän niin ja näin. Tästä epäuskottavasta hyvä-paha-asettelusta syntyy lievästi etovan propagandistinen kokonaisuus, joka on onneksi aikansa elänyt. Viime vuonna lukemassani sosialismin ajan kirjallisuudessa paksua fasisminvastaisuutta ilmeni lähinnä ennen sotia ja sota-aikana sepitetyssä runoudessa ja sota-ajan proosassa.

Näytelmässä kuvattua Suomen historian tapahtumasarjaa voi tietysti verrata nykypäivän ns. ”uusnatsien” touhuihin Suomessa. Jonkin verran samankaltaisuutta löytyy käytetystä väkivallasta. Erona on kuitenkin nykyisten kannattajamäärien pienuus. Lapuan liike sen sijaan oli vahva kansanliike. Lapuan liike vastusti suomalaista sosialismia, nykynatsistien vastustuksen aihe on maahanmuutto, joka toistaiseksi on todella vähäistä ja joukkoliikkeen teemaksi täysin riittämätön.

Kirjassa on 113 sivua. Lukaisin sen päivässä. Kirjan on lukenut myös Kuutar.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Marko Tapio: Tarina viidestä kilometristä

Marko Tapio (1924 – 1973) kirjoitti vuonna 1967 Pellervossa jatkokertomuksena ilmestyneen ja vuonna 1985 kirjana julkaistun romaanin Tarina viidestä kilometristä. Bloggarinimimerkki Derrickus vinkkasi aikoinansa minulle tästä kirjasta, kun olin vailla urheilun maailmaan sijoittavaa fiktiivistä kirjallisuutta.

Marko Tapion pieni romaani Tarina viidestä kilometristä kertoo 20-vuotiaasta keskisuomalaisesta maalaispojasta, joka saa päähänsä ryhtyä urheilijaksi. Hän haluaa olla jotakin muutakin kuin ”turvenuija”, sillä hän saa enkunkieliset rukkaset juhannusjuhlilla tytöltä, joka opiskelee kieliä. Nuori mies on päättäväinen ja alkaa juosta kohottaakseen kuntoaan, talvella hän hiihtää jo kilpaa maakuntaviestissä. Kevään koittaessa lumet sulavat. Nuori mies muistaa edelliskesän ja sen miten hän juoksi kotiinsa juhannustanssien pettymyksen jälkeen. Kotoinen urheiluseura antaa hänelle mahdollisuuden osallistua juhannuskisoissa 5000 metrin juoksuun ja hän osoittautuu lahjakkuudeksi. Alkaa urheilu-ura, joka tuo myötään monia muitakin mahdollisuuksia, joita määrätietoinen ja päättäväinen nuori mies hyödyntää juurmutiaan myöten.

Kyseessä on hieno urheilukertomus, jossa ei vähätellä urheilun kautta tavoitettuja monenlaisia saavutuksia ja yksilön kehittymistä urheilun myötä. Toisaalta teos ei myöskään herkiä hillittömyyksiin vaan korostaa urheilijan oman, sinnikkään ja johdonmukaisen ponnistelun sekä järkevien valintojen merkitystä. Koska kyseessä on lyhyt romaani, jonka tapahtumien aikajänne on useamman vuoden mittainen, saattaa lukijalle silti syntyä kuva liiankin helposta menestyksestä. Päähenkilön kieltäytyminen monista elämän tarjoamista nautinnoista kuitataan kenties melko vähällä, olkoonkin, että hänen analyyttinen ajattelunsa jäsentyy kirjan myötä kohti tehokkuutta paitsi urheilu-uralla myös oman elämänsä isäntänä. Esimerkkejä kirjassa kuvatun kaltaisista huippu-urheilijoista toki löytyy, kilpailu-uran ohella myös siviiliuran rakentaminen on täysin mahdollista, joskin se vaatii varmasti aikamoista henkistä selkärankaa.

Romaanin alussa kerronta muistuttaa nuoren henkilön hapuilevaa ajatuksenjuoksua, mutta se selkiytyy kirjan myötä päähenkilön edetessä kohti täsmällisesti suunniteltua tulevaisuuttaan. Putoamistaan kolmanneksi 1500 metrin kisassa juoksija analysoi näin:

– Minä keksin, mistä se johtui ja samaten keksin myöskin sen, miten se on vältettävissä. Minä vaihdoin rytmiä ja sitten kaikki rähinä päälle mitä koneesta lähtee. Mutta tein sen puristamalla. Joo, sillä tavalla siitä ei tule mitään. Rähinä on pantava päälle, mutta ei minkäänlaista rytminvaihtoa, ei ainakaan yhtäkkistä eikä jäykästi. Kuule, tämä oppi on kallisarvoinen voitto, uskotko. Minä otan tuon jäykistymisen ennen kuin ottaisin tämän juoksun voiton.

Kirjassa mainitaan kivasti eräitä aikakautensa urheilu- ym. julkkiksia ihan nimeltä, mikä mukavasti piristää kerrontaa. Sen sijaan Kaarlo Sarkian runojen siteeraaminen tuntui turhan korkeakirjalliselta. Tykkään monelta osin päähenkilön valinnoista, toisaalta niitten kehittyminen jatkossa olisi kenties saattanut minut aprikoivammalle kannalle. Siinä mielessä romaanin lopettaminen ikäänkuin ”kesken” on minun mielestäni erittäin sopiva ratkaisu.

Kirjassa on 138 sivua. Sain senkin lukemiseen käytettyä kolme päivää, mikä johtui lukuharrasteeni ulkopuolisista seikoista, joita tuntuu tänä kesänä riittävän kuin sadekuuroja.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Säkenistö

Vuonna 1924 kuudetta kertaa ja täydennettynä painoksena ilmestynyt Säkenistö on kuvailevan alaotsikkonsa mukaan Kokoelma uudempaa suomalaista runoutta. Nimiösivun tarkennuksen mukaan teos sisältää Kolmenkymmenenyhdeksän runoilijan runoja ja muotokuvat. Valikoiman kokosi ja alkusanan ensimmäiseen painokseen kirjoitti Helmi Krohn. Runoilijat on esitelty järjestyksessä syntymäajankohtansa perusteella.

Jotakuta saattaa hämmästyttää miten vuonna 1924 puhutaan uudemmasta suomalaisesta runoudesta, joka alkaa Oksasesta, Yrjö Koskisesta ja Aleksis Kivestä. Voi olla, että nykylukija kysyy, mitä sitten oli olemassa ennen tätä uudempaa? Vastaus ei ole Lapin kesä, sillä sekin löytyy tästä valikoimasta. Kosken omaa pätevyyttä ryhtyä vastausta itse sorvaamaan, vetäisen esiin toisen valikoiman suomalaista runoutta, sellaisen, joka on minulle tuttu lapsuudestani ja joka kykenee minua paremman vastauksen uudemmuuden kysymykseen tarjoamaan. Suomen Kirjailijaliiton kokoamaan, vuonna 1931 valmistuneeseen, toistatuhatta sivua sisältävään teokseen nimeltä Suomen runotar on valittu seuraava jaottelu vanhemman ja uudemman suomalaisen runouden suhteen:

1. Suomalainen kansanrunous (Kanteletar ja Kalevala), 2. Vanha taiderunous (Agricolasta Juteiniin vuodet 1542 – 1810), 3. Kansanmiesten runous (ns. kansanrunoilijain tuontanto), 4. Uusi taiderunous (Juteinista nykyaikaan eli vuodet 1810 – 1930).

Suomen runotar tahtoo siis kunnianhimoisesti esitellä näytteitä koko suomalaisesta runoudesta. Jaottelussa minua alkoi kiehtoa kansanmiesten runous, johon tutustumiseksi Kuopion kirjastosta näyttäisikin löytyvän sopiva, suppea teos nimeltä Kansanrunoiliain runoja vuodelta 1898. Kahtoohäntä antaavatko lainaan.

Säkenistö lähtee liikkeelle kuopiolaislähtöisestä August Engelbrekt Ahlqvistista (1826 – 1889), joka runoili nimimerkillä Oksanen. Hän oli mielenkiintoinen kulttuuripersoona, johon tekee mieleni tutustua myös lähemmin. Oksanen kirjoitti runon Säkenet, jossa säkenet merkitsevät kipunoita, joita sepän pajan savutorvesta kohoaa ilmaan ja jotka voivat otollisissa oloissa sytyttää lähiseudut roihuun. Runoilija toivoo runojen muodostuvan vastaanottavaisessa kuulijakunnassa kipunoiksi, jotka saavat laulun leimuamaan Suomen kansassa. Tämän runon kielikuva on lukemani teoksen nimessä laajennettu Säkenistöksi, jonka ylevyyttä tavoitteleva kansallisen herätyksen meininki näkyy monissa isänmaallisissa tai muulla tavoin moraalisesti kohottavissa runoissa. Oksanen itse kirjoitti Savolaisen laulun, nykyään Savon maakuntalaulun. Nykylukija saattaa näistä säkenistä nousta palontorjunta-asemiin, mutta kirjasta löytyy myös Aleksis Kiven kaltaisia runoilijoita, joille runo ei ole juhlapuheeseen sepitetty kaunismittainen jatke vaan runoilijan oman sisäisen palon soipa ilmentymä. (Ehm.) Myös Aleksis Kiven runoja tekeepi mieleni lukaista.

Kaiken kaikkiaan tämä pieni runokirja eksyi käsiini kirjaston hyllystä ihan sattumalta. En ollut suunnitellut sitä lainaavani, mutta tiiviin kokonsa vuoksi se vetosi minuun kuin spanielin silmät, niin että sujautin sen pussiini ja lukaisin läpi. En kuitenkaan selvinnyt kirjasta ihan noin vain. Kerran jos toisenkin etsiydyin tietokoneelle hakemaan lähempää tietoa kirjan runoilijoista ja heidän runojensa aihepiiristä. Hektisestä elämäntilanteestani huolimatta toivon voivani keskittyä myös hakujeni kautta löytämiini kiehtoviin 1800-luvun teoksiin.

Vuoden 1924 Säkenistössä on 208 sivua ja sen lukaisemiseen kului minulta kolme päivää.