lauantai 14. lokakuuta 2017

Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin

Lars Huldén (1926 – 2016) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun runoteoksen Kroppen sig framåt lutar. Vuonna 2015 julkaistiin kirjasta Pentti Saaritsan tekemä suomennos nimellä Yhä mennään eteenpäin. Luin sen.

Huomasin, että äitini syntyi ja kuoli samana vuonna kuin Huldén. Mitä näihin lukemani teoksen runoihin tulee, olin ilahtunut siitä, että kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Huldén ei piilottele sanottavansa takana, hänen ajatuksensa ovat selkeitä ja on helppo ymmärtää mistä hän kirjoittaa. Teos on erinomaisesti järjestelty. Alku sisältää pitempiä, proosallisesti kuvailevia runoja, jotka antavat minulle lukijana kuvaa siitä millaisen henkilön runoja olen lukemassa. Ne esittelevät minulle vanhemman setämiehen, joka ei tärkeile vaan pohdiskelee milloin tärkeitä milloin hupaisalla tavalla vähemmän tärkeitä ilmiöitä. Vanheneminen nousee esiin siinä, että Huldén suoraan kertoo puhuvansa kuoleman kanssa. Kuolema-aihe on monessa runossa mukana, mutta se ei dominoi eikä Huldén sorru surkuttelemaan kaiken loppumista omalta kohdaltaan. Suoraan puhumisessa hän yltää peräti savolaiseen kierouteen pitkässä moniosaisessa runossaan Oikeudenkäynti. Maahan saapuneelta muukalaiselta kysytään oikeuden istunnossa mitä reittejä hän oli maahan saapunut.

Vastaus oli lyhykäinen: ”Minä tulin tänne suoraan”.

Teoksen runot on jaettu kolmeen osastoon, joista viimeinen on nimeltään Poetiikan perusasiat. Kuten nimestä voi arvata, näissä runoissa puhutaan runoista ja runoudesta ja runoilijoista. Runot ovat pääosin lyhyitä, säkeen pituisia, aforistisia, niitä on sijoiteltu pari kipaletta sivulle milloin on mahtunut. Runot keskustelevat keskenään, yhden runon teema pulpahtaa esiin jossain myöhemmässä runossa samalla aukemalla. Ne ovat nasevia, hauskojakin. Pidin mm. siitä miten Huldénin mielestä marssivien runojalkojen jalkahiki saattaa tuntua sietämättömältä. Näin siinä joskus tosiaan käy, olipa runoilija miten taitava tahansa. Runebergin päivänä syntynyt Huldén esittää myös, ettei Runeberg olisi voittanut mitään satsatessaan runon muotoon. Tätä ajatusta en ihan kybällä ymmärrä ja sikäli kuin ymmärrän en ole ihan samaa mieltä. Olkoonkin, että Runebergin runojaloillakin on ymmärrettävistä syistä märät jalkorätit hirvenhiihdon tietyissä vaiheissa.

Näitten lyhyitten runojen sijoittaminen kirjan loppuun on mielestäni todella onnistunut ajatus. Jos ne aloittaisivat teoksen, saattaisi kirjoittajasta syntyä vääränlainen kuva. Nyt pitemmät runot pohjustavat kokoelmaa kivalla, leppoisalla tavalla ja lyhyet, nasevat runot on helpompi ottaa vastaan.

Koska tämä kokoelma jäi käsittääkseni Huldénin viimeiseksi, haluan liittää tähän katkelman hänen runostaan, jossa runoilija kuvaa syksyä mm. seuraavilla säkeillä:

Vehreys joka muuttuu kellerrykseksi ja punerrukseksi
ja varsin pian ruskeudeksi, ennen kuin lumi tulee
ja laskee valkean kätensä kaiken ylle.

Kirjassa on 128 sivua. Aloin lukea kirjaa aamulla herättyäni ja kun viimeinen runo oli luettu näytti digiboxin kello maagista aikaa 12:34

Hämmästyttävä yhteensattuma on sekin, että eräässä runossa Huldén vertaa vuoden vanhaa runoutta autonkoreihin romuttamolla. Minä taas olen menossa maanantaina palauttamaan tämän lukemani kirjan Kuopion kirjastoon ja samalla käyn vaihtamassa meille vähän uudemman käytetyn auton entisen ruostuttua melkein puhki kurakaarien kohdalta.

Tämän kirjan lukivat myös Ulla ja Bleue.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Grigori Petrov: Valkoliljojen maa – Suomi

Venäläinen Grigori Petrov (1868 – 1925) kirjoitti teoksen, joka Suomessa tunnetaan nimellä Valkoliljojen maa – Suomi. Teoksella on pitkä ja polveileva historiansa. Petrov kirjoitti teoksen äidinkielellään, venäjäksi, mutta se julkaistiin ensimmäisen kerran lyhenneltynä bulgariaksi vuonna 1925. Kirjan bulgariaksi V stranata na belite lilii -nimiseksi kääntäneen D. Bojkovin esipuhe on sisällytetty lukemaani suomennokseen, jonka Pekka Karvanen teki vuonna 1978 Türker Acarolun vuonna 1968 laatiman turkinkielisen Ak zambaklar ülkesinde – Finlandiya -laitoksen pohjalta. Kirjaa on luettu Bulgarian ja Turkin lisäksi mm. arabimaissa, venäjäksi sitä ei vissiin ole vielä käännetty. Suomennoksen alusta löytyy Rae Murhun kirjoitus saatteeksi Suomalaiselle lukijalle. En saa siitä selvää milloin Petrov olisi Suomessa vieraillut, ehkä se ei ole niin merkityksellistäkään.

Valkoliljojen maa – Suomi on yhteiskunnallinen kuvitelma siitä miten kehittymätön ja sorrettu, köyhä agraarivaltio nousee sivistyksen myötä arvokkaaksi kansakunnaksi. Kirja ei oikeastaan kerro Suomesta, Suomi on lähinnä kulissi, johon Petrov on kuvaelmansa rakentanut. Toki tekstissä on vahvasti läsnä kansallisena herättäjänä J.V. Snellman (1806 – 1881). Varmaan jokin osa Petrovin tekstistä on sovitettavissa Snellmanin elämään. Koska en Snellmania henk.koht. tunne en pysty sanomaan mikä se osa olisi. Jotenkin en vain ole saanut Snellmanista sellaista kuvaa, että hän olisi kirjan kuvauksen mukaisesti kulkenut Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin. Mutta kansallinen herättäjä hän oli, julkaisi suomenkielistä sanomalehteä Kuopiossa, joka lukemassani teoksessa mainitaan Snellmanin syntymäkaupunkina. Suomentaja huomauttaa Snellmanin syntyneen Tukholmassa, mutta toimineen rehtorina Kuopiossa. Muutamia muitakin kansan opastajia kirjassa nostetaan esille, mm. makeiskuningas Järvinen (?), Kylälääkärin muistelmien kirjoittaja (?) ja pappi Makdonald (?). Minusta tuntuu, ettei näitten henkilöitten todellisia esikuvia kannata etsiskellä. Jos niin haluaa, voi heidän yhteydessään ajatella niitä monia suomalaisuusaatteen ja kansansivistyksen puolestapuhujia, joita Suomessa riitti 1800-luvulla ja sen jälkeen. Kuitenkin, koska Petrov kirjassaan mainitsee Lilliputtien maan, Don Quijoten, Robinson Crusoen ym. yhteiskunnallisen fabulan esimerkkejä, lienee yksinkertaisempaa, kun yrittää olla ajattelematta Suomea Petrovin tekstin yhteydessä.

Petrovin ajatus kansan sivistämisestä perustuu siihen, että 1) kansa itse haluaa kehittyä ja 2) löytyy sellaisia kansan parista nousseita hahmoja, jotka kykenevät opastamaan kansaa kehityksen teil. Kehitys alkaa paikallistasolta, kyläkouluista, tapakasvatuksesta, terveys- ja hygieniakasvatuksesta, maatalousneuvonnasta jne. Petrovin näkemyksen mukaan jopa armeijaan kutsutut nuoret miehet voidaan ”värvätä” ensin kasvamaan itse mallikelpoisiksi ja sitten armeijan käytyään, kotiinsa palattuaan toimimaan toisten opastajana ja esimerkkinä. Suuri merkitys on tietenkin opettajilla, lääkäreillä ja papistolla. Loppua kohti kirjassa pappi Makdonaldin näkemykset menevät kenties peräti universaalin uskonnollisuuden suuntaan. Hän korostaa itse, ettei puhu uskonnoista vaan uskonnollisuudesta:

– Minä olen sinussa, sinä minussa, me olemme maailmankaikkeudessa, maailmankaikkeus on meissä. Kaikki olemme yhdessä, olemme yhtä. Jos vahingoitat maailmankaikkeutta, jos teet vahinkoa ihmiselle tai eläimelle, teet vahinkoa itsellesi, haavoitat ja teet pahaa itsellesi.
– Tätä sanotaan uskonnollisuudeksi, kirjoitti Makdonald.

Pappi Makdonald ajattelee, ettei uskonnollinen asenne sulje pois tiedon lisäämisen suosiollisuutta kehitykselle. Tiede on hyödyksi ja voi selvittää asiat perinpohjaisesti ja auttaa ihmiskuntaa pääsemään eroon sairauksista ja hallitsemaan luonnonvoimia, esimerkkinä mainitaan ukkosenjohdatin. Pelkkä hyvyys ei kuitenkaan riitä, sillä maailmassa toimii myös hajottavia voimia, joita Makdonald sysää Saatanan joukkoihin kuuluviksi. Niitä vastaan Makdonald kehottaa taistelemaan.

Minusta oli sinänsä ihan mielenkiintoista lukaista läpi tämäkin suomalaisuutta jossain mitassa sivuava teos. Varmasti Suomi on useimmille ihmisille maapallolla vieläkin sopivan tuntematon maa toimimaan pääosin sepitetyn yhteiskunnallisen kehityskertomuksen tapahtumapaikkana.

Kirjassa on 157 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Anu Rissanen ja Seppo Timonen: Hiekanpölläkkää

Hiekanpölläkkää – Välähdyksiä itsenäisen Siilinjärven 70-vuotiselta taipaleelta on Anu Rissasen kirjoittama ja Seppo Timosen toimittama paljon kuvia sisältävä kepeä historiikki Pohjois-Savossa sijaitsevasta Siilinjärven kunnasta. Minä asun Siilinjärvellä, vaimo kun sattuu olemaan täältä kotoisin. Minulle oli Kuopiosta asti tulleena hyväksi lukea joku Siilinjärven vaiheita käsittelevä teos ja tämä pölläkkäkirja oli siihen tarkoitukseen oikein passeli, vaikka Siilinjärvi onkin nykyisin jo 92-vuotias. Kirja näet ilmestyi vuonna 1995.
Siilinjärveltä löytyy soramonttujen lisäksi...
Kirjassa käsitellään Siilinjärven vaiheita kunnan kehityksen kannalta. Niinpä Siilinjärven luonnosta mainitaan lähinnä harjut ja niitten laaja hyväksikäyttö soranottoon. Aikoinaan maantiedon opettajani ihmetteli miten vauras Siilinjärven kunta kehtaa pitää sellaisia rumia soramonttuja kunnan keskustassa. Sitten hän tuumi, että kaipa se niitten soramonttujen takia niin vauras onkin? Siilinjärvellä on pohdittu joskus ns. luovan hulluuden käsitettä. Tällä on viitattu siihen rohkeuteen, jolla kunta on ottanut vastaan suuria työllistäviä hankkeita kuten Harjamäen mielisairaalan, Tarinaharjun keuhkotautiparantolan, Rissalan lentokentän ja Rikkihappo Oy:n kemian tehtaan. Kaikilla näillä on kirjassa oma lukunsa. Aiheet käsitellään mukavan keveästi, mitään ihmeempää pönötystä en huomannut edes vanhemman väen joskus pitemmissäkin muisteloissa. Jopa Siilinjärven kehittyminen kuntana Nilsiän, Maaningan ja Kuopion maalaiskunnan kylistä itsenäiseksi kunnaksi on saatu kuvattua mielenkiintoisesti. Ilmavuutta on lisätty jakamalla kunnan muovautumisen kehityskaari kahteen osaan.
...herkkiä haapoja,
...sympaattisia kaunottaria,
Koska olen viäräleokanen savolaenen – ja ehkä muustakin syystä – kiinnitin jo kirjan alkuvaiheissa huomiota pariin yksityiskohtaan. Ensiksikin muistelijat kirjassa kertovat ilmiöstä, jota on kutsuttu passaamiseksi. Sillä tarkoitettiin junien ja laivojen tarkkailua milloin ne juna-aseman tai sataman laituriin saapuvat tahi sieltä lähtevät. Erityisesti tarkasteltiin matkustavaisia sekä toisia passaajia. Nykykielellä ehkä puhuttaisiin kyttäämisestä? Tätä on harrastettu Siilinjärvellä jo sata vuotta. Nykyään passaajat istuvat tai pelaavat hedelmäpeliä Siilinjärven marketeissa. Minulle on kerrottu, että aamuvuorossa passaavat eläkeläiset, päivisin koulukkaat ja iltaisin marketit keräävät maahanmuuttajien vastaanottokeskuksen väkeä, jotka siis vaikuttavat jo kouliintuneen siilinjärveläisiksi. Nykyään ei passata junia eikä laivoja vaan muita kaupassa asioitsevia.
...laulantaa,
...hämmästyttävää taituruutta,
Toinen asia, jota ei ole kirjassa nimetty, mutta jolle minulla on kyllä juuri sopiva nimi on toisen perseellä tulessa istuminen. Kuulemma jo vuonna 1780 on yritetty Siilinjärvelle saada aikaiseksi kappeliseurakuntaa, mikä on aikoinaan toiminut alullepanevana tekijänä uuden kunnan synnylle. Kannattajia on aluksi ollut paljon, mutta kun kyläkokous on kutsuttu koolle, ovat kannattajat livenneet riveistä ja jättäneet kannattamisen itseään rohkeammille, joita ei tietysti tällaisesta kunnasta nykyäänkään kovin monta löydy. Vasta reilun sadan vuoden jälkeen seurakuntahakemus on edennyt käsiteltäväksi. Siilinjärven kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1923. Vaikka vatulointi kunnan kehityksessä onkin myöhempinä aikoina vähentynyt, ovat siilinjärveläiset nähneet kunnia-asiakseen pitää kuntansa itsenäisenä ja korjata Kuopion läheisyydestä pelkät hyödyt.

...tunnetta
Liitän loppuun hirmusen hauskana pikku katkelmana kuvausta Pöljän rautatiepysäkillä ennen sotia työskennelleestä Pysäkki-Villeksi kutsutusta virkamiehestä. Hänen tavassaan kohdata asiakas kiteytyy jotain perin siilinjärveläistä asennetta kanssakulkijoita kohtaan:

Ville oli mainio supliikkimies, joka postia jakaessaan ylsi parhaimpiin sutkauksiinsa. Yhtään jakamaansa lähetystä ei Ville jättänyt kommentoimatta.

Niin ja Pöljän pysäkki.
Valitettavasti joudun uskomaan kuvauksen todenperäisyyteen, siksi tavanomaista kun leikin laskeminen toisen kustannuksella Siilinjärvellä tänäkin päivänä tuntuu olevan.
...ja tilhiä.
Kirjassa on 128 sivua ja lukaisin sen kolmessa päivässä.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Walter Appelqvist: Matti Pohto

Kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentutkija Walter Appelqvist (1900 – 1970) laati vuonna 1959 julkaistun elämäkerran Isostakyröstä kotoisin olleesta vanhojen suomalaisten kirjojen keräilijästä Matti Pohdosta (1817 – 1857). Yritin lainata aikaisemmin ilmestynyttä A. H. Virkkusen kirjoittamaa elämäkertaa samasta hahmosta, mutta sitä ei Kuopion kaupunginkirjaston varastosta pystytty paikallistamaan. Niinpä pyysin kirjastonhoitajaa hakemaan varastosta tämän toisen Pohtoa käsittelevän teoksen, minkä hän pian minulle toimittikin. Kirjan takaa löytyi vanha lainauskortti, jonka mukaan tämä teos oli lainattu kerran vuonna 1980. Lukusuorite on ollut ilmeisen suurpiirteinen, sillä minun piti leikata auki yksi aukeama, joka oli kirjapainon jäljiltä vielä kiinninäinen.

Kirjan lukemalla sain vaikutelman siitä, että Pohdolla oli suuri merkitys vanhojen suomalaisten kirjojen kokoelman uudelleen keräämisessä sen jälkeen kun aikaisempi laaja kokoelma Turun palossa (1827) tuhoutui lähes täydellisesti. Lähinnä lainassa olleet kirjat eivät päätyneet tulen ruuaksi. Päättäväisellä ja uutteralla työllään sekä osin kirjojen kerääjäkollegansa Emanuel Kanajärven (1801 – 1868) avulla ja Isonkyrön pitäjänapulaisen Frans Oskar Durchmanin (1813 – 1880) kannustamana Pohto keräsi Helsingin Yliopiston kirjastolle valtaosan Turussa tuhoutuneesta kirjallisuudesta, Appelqvistin arvion mukaan noin viisi kuudesosaa koko_elmasta.

Pohto oli loisen eli talottomana toisen taloudessa asustavan miehen poika. Hänen oppineisuutensa oli kelpo tavaraa lukukinkereillä, mutta mikään lukija hän ei luultavasti ollut. Silti Pohto oli hillittömän kiinnostunut vanhoista kirjoista ja hän pystyi tunnistamaan teoksen sen yksittäisten sivujen perusteella! Eikä pelkästään teosta vaan myös painovuoden ja painajan. Minulle syntyi lukemani perusteella se vaikutelma, että kirjat kiinnostivat häntä esineinä. Hän kunnosti ja sitoi kirjoja, joita oli saanut koottua vaikka osasistakin. Mutta sen lisäksi jotain muutakin arvoa kirjoihin on täytynyt hänen ajatuksissaan sisältyä. Pohto näet kiersi maata laajoilla alueilla ja hankki sinnikkäästi vanhoja kirjoja niitten omistajilta. Henkensä pitimiksi hän möi uudempia arkkiveisuja ja teki välillä maataloustöitä.

Appelqvistin arvion mukaan Pohdon kokoamien kirjojen määrä oli viitisen tuhatta. Näistä valtaosan hän lahjoitti osaksi elinaikanaan, osaksi testamentissaan seuraavan etuoikeusjärjestyksen mukaisesti: 1. Helsingin Yliopiston kirjastolle, 2. Kuopion uudelle Tuomiokapitulille, 3. Turun Tuomiokapitulin kirjastolle ja loput 4. Vaasan Kimnaasin kirjastolle. Kuopion tuomiokapitulin kirjastolta Pohdon kokoelma on siirretty Kuopion Lyseon haltuun. Olenkin jo monesti ihmetellyt Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta kirjoja hakiessani, miksi Kuopion Lyskällä on oma kirjasto tutkijoita varten ja nythän sekin mysteeri sitten ratkesi. Ajattelin ensin, että kampeutuisin Kuopion kirjastolle, jossa Lyseon kokoelmaa nykyään säilytetään ja pyytäisin saada ottaa valokuvan joistakin Pohdon lahjoittamista teoksista. Kokoelman vastuuhenkilö sattuu nyt olemaan lomilla, joten menköön nyt toistaiseksi ilmoille kuvitta ja kansitta tämä mun kirjoitukseni.

Pohto teki yhteistyötä myös toisen omaperäisen suomalaisen kirjallisuuden edistäjän, K. A. Gottlundin kanssa. Valitettavasti miesten intressit eivät ihan täsmälleen kohdanneet ja yhteistyön tulokset jäivät laihoiksi. Laitan tähän katkelman Helsingin Yliopiston kirjastonhoitajan Fr. Wilh. Pippingin (1783 – 1868) kuvauksesta Pohdosta, jonka kanssa Pipping teki yhteistyötä vanhan suomalaisen kirjallisuuden kokoelman kartuttamiseksi entiselleen:

Myytäviksi tai vaihdettaviksi aijotut kirjansa samoinkuin nekin, joita hän matkoillaan oli saanut, hän kantoi selässään tai veti pienessä kelkassa, huolellisesti käärittyinä useaan arkkiin kartuusipaperia ja päällimmäiseksi hän asetti palasen ruskeata nahkaa suojaksi kosteutta vastaan.

Pohdon eli Kirja-Matin, kuten häntä nimitettiin, kotitalon, Penttalan talon tytär, emäntä Liisa Klamppu kertoo Appelqvistin kirjassa Pohdon puhuneen itsestään seuraavasti:

”Hassunahan te kaikki mua pidätte, mutta niin ei tee Turkmanni, vaan kehoittaa jatkamaan.”

(Uuden Suomen artikkelista vuodelta 14.8.1957)

Kirja-Matti kuoli Viipurin lähistöllä satunnaisen väkivallanteon uhrina, hänet haudattiin Ristimäen hautuumaalle Viipuriin. Osoituksena tuon ajan ihmisten arvostuksesta hänen tekemäänsä työtä kohtaan haudalle teetettiin suuren kirjan muotoinen hautakivi. Mitä sitten kertoo se, että Pohdon nimi on sijoitettu sen kirjan takakanteen? Ehkä se kuvaa vain hänen työnsä tulleen päätökseen.

Appelqvistin kirjassa on vajaat sata sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Ihan on sopivan pituinen elämäkerta minun luettavakseni.

Muissa kirjablogeissa Appelqvistin teosta on luettu seuraavasti:

perjantai 22. syyskuuta 2017

Anni Swan: Kaarinan kesäloma

Anni Swan (1875 – 1959) kirjoitti vuonna 1918 julkaistun tyttöin romaanin Kaarinan kesäloma. Luin sen.

Kaarina käypi koulua Helsingissä vaikka ilmeisesti asuu Hämeessä. Isän sairastuttua äiti tekee taloudellisia järjestelyitä, joitten seurauksena Kaarina sisaruksineen passitetaan kesäloman ajaksi Jenny-tädin luo, sillä kotitalo vuokrataan lääkärille ja äiti vie isän hoitoon Ranskanmaalle. Kaikeksi huipuksi Jenny-täti ilmoittaa, ettei voi ottaa vastaan Kaarinaa vaan ainoastaan nuoremmat sisarukset, sillä tupa on täynnä hänelläkin. Kaarina vastaa lehti-ilmoitukseen ja ottaa aika lailla umpimähkään vastaan kotiopettajan pestin Savosta.

Swan kirjoittaa tehokkaasti – ainakin aikuisväestöön kuuluvan lukijan näkökulmasta. Tarina etenee Savoon ja lopuksi on Kaarinalla edessä kotiinpaluu, paljon uutta oppineena. Joku voisi luonnehtia tätäkin teosta kasvutarinaksi, minusta se vaikuttaa enemmän selviytymiseltä. Yhtä sun toista Kaarinalle sattuu ja tapahtuu kesän aikana, onneksi muutamia juttuja jää tapahtumattakin. Romaanissa on pari lämpöisellä tavalla hupsua sivuhenkilöä, pidin toimestaan erotetusta maisterista, joka elelee tyttärensä kanssa pikku mökissä kirjojensa keskellä. Maisteri puhuttaa Kaarinaa, joka tunnustaa olevansa innostunut historiaan. Tästä pikku katkelma:

– Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?
– Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

Romaanin rakenteessa on selkeä, hyvin voimakas huippukohta, vaarallinen saariseikkailu, jonka jälkeen jännite pakkaa lepsahtamaan, ainakin setälukijan mielestä. Onneksi Swan saa maisterin kodin tapahtumilla viriteltyä koskettavia ja hauskoja juonenkäänteitä ja onnistuu herättelemään lukijan mielenkiinnon uudelleen.

Jos pitäisi jotain tähtiä tälle romaanille jakaa, toivon, että ne jakaisi joku toinen, sillä minä tunnustan olevani tähtien sijasta enempi kuutamolla näitten tyttöin lukemistojen suhteen. Joka tapauksessa luettua tuli ja vakuuttava kertoja on tämä Swan. Iris-rukka-elokuvan olen nähnyt tv:stä ja Iris Klewe lähettääkin kesälomalla töitä paiskivalle Kaarinalle kirjeen pyytäen tätä luokseen, mutta Kaarina päättää hoitaa hommat loppuun. Hyvä, Kaarina!

Kirjassa on 156 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, tosin yhden välipäivän taktiikalla.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri

Viipurilainen Ellinor Mend (1896 – 1952) suunnitteli, kirjoitti ja piirsi vuonna 1920 kuvakirjan nimeltä Punikkityttö ja jääkäriupseeri. Kirja julkaistiin suomennettuna vuonna 1982. Ruotsin ja suomen kieltä (sekä vähäsen saksaa) sisältävän teoksen suomensi tarvittavilta osin Päivö Taubert. Alusta löytyy itsensä Kustantajan laatima esipuhe Kuka oli Ellinor Mend? Siitä käy ilmi, että Ellinor Mend asui viime sotiin saakka Viipurissa, eli hyvin toimeentulevassa perheessä, piirsi ja kirjoitti tätä kirjaa ennen muitakin kuvakirjoja sekä harrasti ratsastusta ja oli innostunut autoista.

Punikkityttö ja jääkäriupseeri on nähdäkseni nuoren, varsin suojattua elämää viettäneen neitosen seikkailuhenkinen kertomus Suomen sisällissodan ajan Viipurista. Juuri sellaisen kerrontaperinteen esimerkkinä sillä on oma kiistämätön arvonsa. Kuvakirja osoittaa mielestäni sen, miten ulkopuolisena varakkaan perheen tyttö on voinut katsella katkeran ja verisen sodan vyöryä kaupungissaan. Sisällissodan aikaisen Viipurin katunäkymiä on kuvattu ulkonaisesti varmaan hyvinkin totuudenmukaisesti, mutta selkeästi ylhäältä päin, voittaneen osapuolen kannalta. Voin kuvitella, miten kirjan tekijä on toisinaan uskaltautunut kaduille vilkuilemaan mitä siellä tapahtuu ja taltioinut näkemiään ja kuulemiaan sittemmin kuvakirjaansa. Katunäkymät sisältävät kiintoisia yksityiskohtia. Sisäkuvat säätyläiskodista eivät hehku ylenpalttista loistoa, mutta poikkeavat silti merkittävästi köyhän perheen tumman tuvan ankeudesta. Kuvakirjassa kuvattu murha ja yksittäiset teloitukset ovat valitettavasti vain pieni osa Viipurin kevään 1918 julmuuksista. Haluan uskoa, ettei Ellinor Mend tiennyt ihan kaikista kauheuksista, joita hänen kotikaupungissaan tapahtui.

Mielenkiintoinen kirjanen, hyvä, että se on julkaistu. Pienen kertomuksen ja sen esitystavan kautta avautuu ikkuna menneeseen maailmaan ja ehkä myös siihen, miten ihminen suhtautuu yhteiskunnassa tapahtuvaan kuohuntaan, milloin se ei kovin läheisesti kosketa hänen omaa elämänpiiriään. Kustantajan esipuheessa mainostama kertomuksen sisältämä (itse)ironia suuntautuu mielestäni lähinnä oman lähipiirin elämäntapaan ja asenteisiin, minua se ei erityisemmin vakuuttanut enkä kaikilta osin ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Kirjassa on 109 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Kirjan on lukenut myös Paula sekä Koivistoinen.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Immi Hellén: Punaposki, kultasuu

Immi Hellén (1861 – 1937) kirjoitti paljon lastenrunoja, jotka ovat teknisesti korkeatasoisia ja jotka näennäisestä helppoudestaan huolimatta sisältävät runosta toiseen toistuvia kasvatuksellisia arvoja, jotka arvot pohjautuvat kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, vaatimattomuuteen ja luonnollisuuteen. Hellénille ei olisi tarvinnut kertoa, että lasten kasvatukseen kuuluvat rajat ja rakkaus. Hellénin runot ovat minulle tulleet osin huomaamattani niin tutuiksi, että tuntuu kuin olisin kuullut niistä valtaosan, vaikka en muista niitä koskaan erikseen lukeneeni. Nytpä sitten luin kauniin lastenrunoja sisältävän valikoiman nimeltä Punaposki, kultasuu kuvailevana alaotsikkona oikeutetusti Runoaarteita. Kirjan kuvituksena on käytetty vanhoja kiiltokuvia, mikä saattaa harhauttaa lukijan pitämään luettavaa pikku hymyllä kuitattavissa olevana satuiluna. Aikuisen lukijan onkin nähtävä jonkin verran vaivaa kurkistaakseen runojen satuverhon taakse. Kirja ilmestyi vuonna 2000. Minä ostin kirjan toisen painoksen kierrätyksestä kahdella eurolla.

Useimmat suomalaiset tuntevat virren 971, joka alkaa sanoilla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sanat ovat Immi Hellénin, runo on nimeltään Enkeli ohjaa. Runon viidennessä säkeistössä sanotaan seuraavasti:

Ja syntikin mustia
verkkoja vaan
on laajalle laskenut
korpehen maan.

Virsikirjasta tätä säkeistöä ei löydy, muutenkin synnistä puhuminen on ihmiselle nykyään aika vierasta. Kaikkihan sitä tekevät. Se käy kuin hengittäminen. Hellénin runojen maailmassa lasta ohjataan karttamaan vääriä valintoja ja pyrkimään hyvään. En tiedä miten tämä nykyään toteutetaan varhaiskasvatussuunnitelmissa. Runoissa on myös viekkaita ja riitaantuvia hahmoja, ihan kuten nykypäivän animaatioelokuvissakin, siinä mielessä Hellénin runot eivät kuvaa pelkkää päivänpaisteista kukkaketoa. Kettu jahtaa jäniksiä ja naapureiksi päätyvät varikset ja harakat sättivät toisiaan. Mutta koti kuvataan yleensä idyllisenä paikkana, jossa lapsi saa kasvaa turvassa. Hellénin runoissa rakennetaan sitä perusturvallisuuden maailmaa, jota pidetään kaikille ihmisolennoille tärkeänä. Kylmästi ajatellen kaikki turvallisuus on vain illuusiota, toisaalta voi miettiä millaisia yksilöitä kasvattaa maailma, josta se turvallisuuden illuusiokin on purettu pois.

Merkittävä teema Hellénin runoissa on leikki, satu, uni, miten sitä nyt nimittääkin, minusta saman asian eri puolia. Mielikuvitusmaailmaa pidetään usein lapsen maailmana. Näyttää se silti maistuvan taiteilijallekin tuottaen kauniin runollista tekstiä:

Kutsuu satujen saari
kaikkine ihmeineen.
Tarujen toivonkaari
viittoo ylitse veen.

(Purjeeni valkeat väikkyy)

Kirjassa on 178 sivua. Viimeisellä sivulla on kiiltokuvassa enkeli orvokkien keskellä. Aloin lukea kirjaa tänä aamuna viideltä ja sain sen lukaistuksi parahiksi ennen kymmentä vaille kahdeksan aamuhartautta. Kiva kirja, lukekeepa työkii!