sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Leena Krohn: Umbra

Leena Krohn (s. 1947) kirjoitti vuonna 1990 julkaistun romaanin nimeltä Umbra. Luin sen, koska olin katsellut Maria Ruotsalan tämän romaanin pohjalta vuonna 2013 ohjaaman elokuvan nimeltä Apeiron. Tuumin elokuvaa katsellessa, että olisi hyvä saada lukea romaani kaikessa rauhassa, niin että ennättäisi edes vähän mutustella monia tarinassa esiin nousevia asioja.

Romaanin päähenkilö Umbra on yleislääkäri, joka kumminkin usein työskentelee sielullisista ongelmista kärsivien asiakkaitten parissa. Osa potilaista on sellaisia, joitten sielullisista ongelmista heidän uhrinsa ovat joutuneet kärsimään. Kuten arvata saattaa, tällaisten asioitten ja asiakkaitten parissa toimiminen rassaa Umbraa ja saattaa hänen omat tunteensa ja ajatuksensa liikkeelle. Tosin Umbra harrastaa myös muita juttuja: hänen intohimonaan on kerätä Paradoksien arkistoksi kutsumaansa kokoelmaan sellaisia paradokseja, joille ei ole löydettävissä ratkaisua (kirjan alaotsikkona on Silmäys Paradoksien arkistoon). Suurin arvoitus ja hämmennyksen aihe Umbralle on äärettömyyden käsite, johon Ruotsalan elokuvan nimi, Apeiron, viittaa. (Älkää pelätkö, en tässä spoilaa mitään!) Romaani koostuu Umbran huomioista ja pohdinnoista hänen tavatessaan asiakkaitaan ja muita tyyppejä.

Vaikka romaanin kerronta on sinänsä aika tavalla perinteistä, on tapahtumissa paikoitellen tiettyjä surrealistisia piirteitä, jotka toimivat kärjistyksinä ja joitten kautta päästään pähkäilemään mm. sitä, voiko ihmiskunnalla olla yhteistä, sisäänrakennettua omaatuntoa. Pahantekijät, joita Umbra työssään tapaa, vaikuttavat operoivan omantunnon ulkopuolella, mutta onko kyse kuitenkin siitä, että riittävän pitkälle äärettömyyttä kohti venyvä vaihteluväli vain kattaa kaikenlaiset tulkinnat omastatunnostakin? Romaani jakautuu selkeisiin lukukappaleisiin, joissa kussakin Umbra tapaa uuden potilaan tai muistelee omaa elämäänsä tai vierailee taidemuseossa jne. Umbra itse on mukana kaikissa lukukappaleissa, joskaan ei ihan kaikissa keskushenkilönä.

Laitan tähän yhden katkelman, joka tuntuu sopivan erinomaisesti minuun. Ihmiskunnan elämänmenon valtavirtaa vastaan dallaava potilas, jonka elämä kulkee vanhuudesta kohti nuoruutta, saa Umbralta seuraavanlaista opastusta:

menkää kotiin. Menkää niin nopeasti kuin pääsette ja eläkää siellä, kunnes synnytte. Tai kenties teidän on odoteltava syntymäänne täällä. Asia ratkeaa ennen pitkää, olkaa siitä vakuuttunut. Siellä, missä on teidän todellinen kotinne, teitä ei vaivaa mikään. Olette OK. Mutta täällä te tulette olemaan aina muukalainen.

Umbra kehottaa potilasta etsimään itselleen toisen maailmankaikkeuden. Olen joskus itse kuvannut omaa omituisuuttani sanomalla, että olen palanen palapelistä, jota tämä yhteiskunta ei juuri nyt kokoa. Minusta ihan sama tilanne, olen ok, pitäisi vain löytää uusi maailmankaikkeus. Näin se menee. Onneksi minut päästettiin eläkkeelle. On siitäkin vielä matkaa kotiin. Saatikka uuteen maailmankaikkeuteen. Ehkä teen sen itse?

Umbrassa on vain 153 sivua, mutta eivät kaikistellen ihan niitä helpoimpia sivuja. Edes minulle. Lukemiseen kului nelisen päivää. Kannatti lukaista. Suosittelen kevein mielin myös Krohnin kirjoittamaa, Umbraan verrattuna vähintään yhtä erikoista romaania nimeltä Tainaron.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Mika Waltari: Kolme pienoisromaania

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti Sinuhea lyhyempääkin proosaa kirjailijanuransa varrella. Luin samoihin kansiin präntättynä kolme pienoisromaaneiksi luonnehdittua kertomusta. Suluissa kertomusten julkaisuvuodet.

Fine van Brooklyn (1938). Minämuotoisessa kertomuksessa suomalainen opiskelijanuorukainen tutustuu Atlantin rannikolla hollantilaiseen neitoseen, joka käyttää sukupuolellista viehätysvoimaansa nuorukaisen hämmentämiseen. Tällaista sattuu varmaan kovin monille miehille (eikä välttämättä juuri Atlantin rannalla), mutta he eivät kehtaa kertoa siitä kellenkään. Jonkin kampanjan siitäkin varmaan saisi rypistettyä? Korostan vielä että minulle ei lain ole tällaista tapahtunut. Sen sijaan laitan tähän tekstistä katkelman, joka tuntuisi kuvaavan minunlaisiani henkilöitä:

”On ollut ihmisiä, jotka on viskattu mereen haaksirikkoutuvista laivoista”, hän jatkoi vakavasti. ”On ollut ihmisiä, jotka on poltettu noitina roviolla tai jotka itse ovat paenneet metsiin ja erämaihin aikoina, jolloin ihmisten vaisto oli herkempi toteamaan välikappaleita, jotka tietämättään vapauttavat pahoja voimia. Maa säteilee pahoja voimia, mutta ne eivät voi meitä vahingoittaa ellei ole välikappaletta, joka johtaa nuo voimat ihmisten pariin.”

Meille välikappaleille ei aina ole sijaa majatalossa... Fine van Brooklyn ei mielestäni ole sujuvinta Waltaria, oikeastaan pitkästyttävyys lienee paras syy nimittää tällaista kertomusta pienoisromaaniksi.

Sellaista ei tapahdu (1939). Kertomuksen keskushahmoina ovat mies ja nainen, jotka tutustuvat toisiinsa lentokoneessa. Tunnelmat ovat pahaenteiset, Eurooppa valmistautuu sotaan, kolonnat ovat liikkeellä ja ilmatorjunta toimintavalmiudessa. Mies ja nainen päätyvät vuorilaaksoon, sittemmin junaan, jossa he tutustuvat värikkääseen esiintyjäseurueeseen. Pienen paikallisen vähemmistön kansannousu tukahdutetaan julmasti heidän silmiensä edessä. En tiedä tapahtuuko tällaista miten tiuhaan, kirjoitus kertonee eniten kirjoitusajankohdan tunnelmista.

Kuun maisema (1946). Minämuotoinen kertomus kattaa Joel-nimisen miessukukuntaan lukeutuvan henkilön elämästä ajanjakson, jota voisi kutsua nuoruudeksi (kertomuksessa ikävuodet kahdestatoista kolmeenkymmeneen). Mikäli tämä kuvailu kuulostaa pitkästyttävältä, niin lukekaapa itse kertomus. ”Kuun maisemalla” tarkoitetaan kertomuksessa sitä autiutta mikä valtaa ihmisyksilön hänen tarkastellessaan omaansa ja lähimmäistensä vähäpätöistä rimpuilua elämänpyrkimystensä parissa. Kuten Sinuhessakin Waltarin näkemys ihmisen omista kyvystä ja elämän suomista mahdollisuuksista hyvään on aika pessimistinen. Oikeastaan tämä on yhdistävänä tekijänä kaikissa kirjan tarinoissa. Kuun maisemassakin on muutama kiinnostava kevyesti filosofinen pohdinta, mutta asia olisi tullut selväksi koko lailla vähemmälläkin.

Mikäli Waltari olisi kirjoittanut nämä kertomuksensa markka/sivu -palkkiolla, olisi hän tienannut tämän teoksen myötä 226 markkaa, mikä tuntuisi minusta ihan sopivalta korvaukselta – erityisesti muistaen että markka oli tuolloin eri tavalla arvossaan kuin viimeisinä aikoinaan. Tietysti joku voisi sanoa, että jos ketjukolaaja saisi kymmenen centtiä jokaisesta blogitekstistään, olisin tänä vuonna tienannut 10 euroa, mikä voisi olla ihan ok korvaus blogin pitämisestä. Aikaa tämän Waltarin teoksen lukemiseen kului minulta reilu viikko, mikä on aika reilua sekin.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Martti Larni: Neljäs nikama

Martti Larni (1909 – 1993) oli suomalainen kirjailija ja toimi Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajanakin 1960-luvulla. Luin hänen romaaninsa Neljäs nikama eli veijari vastoin tahtoaan, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1957. Romaanista tuli kovin tunnettu sosialistisissa maissa, kuten allaolevasta linkistä käy ilmi. Suosittelen kuuntelemaan!


Neljäs nikama on nimeään myöten veijaristarina. Se on satiirinen kuvaus Yhdysvalloista, lännen ihmemaasta suuren veden takana. Viipurissa vuonna 1908 syntynyt Jeremias Suomalainen harjoittaa Suomessa kohureportterin ammattia ja toimii jonkin aikaa Lontoon kirjeenvaihtajana, mutta vain vuoden, koska lähettää kirjeitä vain parille kaverilleen. Lontoossa Jeremias kumminkin oppii puhumaan sujuvasti englantia. Hän tapaa Helsingissä amerikansuomalaisen Isaac Riversin, aikaisemmin Iisakki Jokinen, joka kutsuu hänet Amerikoihin kumppanikseen kiropraktikon hommiin. Pienen suostuttelun jälkeen Jeremias suostuu vaikkei hän tiedä kiropraktiikasta tuon taivaallista. Mr. Riversin kehotuksesta Jere vaihtaa nimekseen Jerry Finn ja matkustaa laivalla New Yorkiin. Jerry todella tekee kuin liukuhihnalla töitä Riversin klinikalla selkävaivaisten ihmisten, pääasiassa naisimmeisten, parissa. Riversin mainoskampanjan mukaan kaikki naiset voivat saada virheettömän selän, jonka kelpaa paljastaa selkärangan neljännestä nikamasta ylöspäin. Selkävikojen hoidoksi tarjotaan potilaalle selkänsä hieromista tennispallolla selällään lattialla maaten. (Olen muuten saanut nauttia itse olkavarrelleni tarjoamastani konservatiivisesta hoidosta ja voin kertoa, että se todella toimii.)

Tärkeintä Amerikassa bisneksen pyörittäjälle ovat kuitenkin ylenpalttisen massiiviset mainoskampanjat, joita romaanin alkuhaminoissa kuvaillaan runsain mitoin ja tietenkin liioitellen. Promotilaisuudet radioidaan ja katkotaan toisten yritysten radiomainoksin. Mahtavain mainostilaisuuksien somisteena käytetään nuoria, ehostettuja ja vähäpukeisia naisimmeisiä. Aikansa Ameriikan meininkiä äimisteltyään Jerry menee omalta osaltaan mukaan samaan souviin. Hän huomaa olevansa itsekin kaupankäynnin ja keinottelun kohde, hän näet päätyy naimisiin ja vaimon veli vaatii häntä aseella uhaten allekirjoittamaan jättimäisen henkivakuutuksen.

Jerry pakenee kyseenalaisesta liitostaan ja päätyy Brooklynista Harlemin kautta Boweryyn, slummiin, jossa hän kohtaa romaanin mielenkiintoisimman hahmon, Bobon eli saksalaistaustaisen professori Minwegenin, joka psykologisoi kaiken, jopa senkin, miksi sattuu joutumaan epäoikeudenmukaisen pahoinpitelyn kohteeksi. Olisin toivonut kirjailijalta enemmän ymmärrystä Boboa kohtaan, hänen kauttaan romaanille olisi voinut kehittää lukijan olotiloja vapauttavan, valoisamman lopun. Nyt Bobo unohtuu omiin maailmoihinsa ja ennuste hänen tulevaisuudelleen on erittäin huono. Joka tapauksessa Bobon seurassa Jerrystä tulee hobo ja he suuntaavat ulos New Yorkista näkemään muuta Ameriikan maata. Karkeitten luonnehdintojen kautta romaanissa sykäistään läpi uskovaisen Amerikan ja vapaan kasvatuksen ja päädytään viihdeteollisuuden ihmemaailmoihin Chicagoon. Kaiken kaikkiaan on helppo uskoa, että Larni tietää mistä kirjoittaa, Yhdysvalloissa asuneena hänellä on näkemys Amerikan maasta, jossa on toisenlaist kuin meil, hänen paikannimistönsä ja muukin kuvailunsa ei ole niin keksittyä kuin se olisi sellaisella, joka ei ole Amerikoissa kuin käväissyt. Pahana puolena näen sen, että teksti ei varsinaisesti naurata. Hassunkuristen seikkojen vyöryttäminen mun eteheni ei tunnu hauskalta, minun käy ennemminkin sääliksi sekä amerikkalaisia että Jerryä ja varsinkin Boboa ynnä monta muuta hoboa. Luulenpa että satiiri toimisi paremmin sympaattisten hahmojen kautta. Jos lähes kaikki kohdattavat henkilöt kuvataan elämisensä muilla maksattajina tai myyntiä tavoittelevina bisneksentekijöinä tai sitten totaalisina epäonnistujina, sellainen lähinnä ahdistaa eikä nauru ole kovin herkässä.

Loppuun näyte Larnin tyylistä, jolla on omat selkeät ansionsa:

Nuori sihteeri oli Marilyn Monroen ilmetty kaksoisolento. Hänen silmänsä olivat kutsuvat ja herttaässää muistuttava suunsa tuore ja mehevä. Hän hallitsi pikakirjoitusta ja sexappealia. Hänen kaunis pukunsa oli kuin onnistunut pöytäpuhe: kyllin pitkä paljastaakseen tärkeimmät seikat ja kyllin lyhyt pitääkseen mielenkiinnon vireillä.

Kirjassa on 268 sivua. Sen lukemiseen minulta meni epämääräisen pitkä aika johtuen henk.koht. elämäni erinäisistä seikoista.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Arja Eriksson: Eihän täällä kukaan tunne

Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Eihän täällä kukaan tunne eli Pohjolan väki etelän yössä. Luin sen.

Arja Erikssonin toinen romaani kertoo suomalaisesta ryhmämatkasta, vieläpä keihäsmatkasta, Mallorcalle. Tässä romaanissa miehillä on vielä tumma puku yllä, paikallinen suomalaisravintola soittaa kuitenkin Junnu Vainion sijasta Irwinin iskelmää Saint Paulista ja Reeperbahnista. Matkailijoitten tunnelma on toisaalta muita tarkkaileva, toisaalta rennonpuoleinen. Tärkein juotava on hauskasti Cuba libre -niminen rommicola. Syötävistä mainitaan lihapullat ja tiikerikakku, paikallisista ainakin paella. Romaanin tapahtumat muistuttavat aidontuntuisesti ryhmämatkan meininkejä kiertoajeluineen, yökerhokierroksineen ja seksisekoiluineen. Itse tykkäsin siitä, että erotiikkapuolen kuvailu niukasti päihittää ryyppäämisen kuvauksen. Varsinkin romaanin naisväki pääsee maistamaan vierasta, mihinkään kovin rasvaiseen kuvailuun ei kumminkaan sorruta. Tästä pienen katkelman kautta näytettä. Huonetoverit Milja ja Leena keskustelevat huoneessaan toisistaan tekemistään huomioista:

 – Juma, kun sä oot hyvännäköinen, sanoo Milja sihisten.
 – Höh!
 – Olet sä, piru kun sullon tota eleganssia vielä lisäks...
 – Milja, sä juot ihan liikaa... pirtu nyt o mikään naisten juoma, sanoo Leena nuhtelevasti.
 – Ei sunkaan tänne o tultu monumentteja katseleen...

Kyllä niitä monumenttejakin katsellaan, romaanin aiheelle ihan sopivassa määrin. Linnoja ja katedraaleja tärkeämmässä asemassa on etelän yö ja ilon irti repiminen eroottisesta kiehnäämisestä ja cuba libreistä. Päähahmoiksi nousevat Leena ja Kati, nätit rouvat matkalla ilman aviomiestä. Parit löytyvät ja aidonoloisen hapuilun jälkeen tahritaan lakanoita ja puetaan leninki nurinpäin pimeässä hotellihuoneessa. Myös sivuhahmoilla on vientiä tai ainakin aikomusta sellaiseen. Koska Espanjassakin vallitsevat viileät kelit, ei kellään pahemmin nahka pääse palamaan ja kun kukaan ei tunne, ei palamisesta ole pelkoa muutoinkaan. Palaaminen kotiin on lopulta edessä, siellä odottavat Suomen sää, arkinen työ ja oma perhe. Etelässä niitä harvemmin mainitaan, mitä pidän varsin onnistuneena matkailusuoritteena.

Suomalaisten työssäjaksamisen kannalta nämä etelän reissut ovat olleet jo pitkään sitä elämän eliksiiriä, jota odotellessa monet jaksavat nousta aamuisin sängystä herätyskellon soiteltua sulosäveliään. Sen puoleen ja ehkä noin muutoinkin kiinnostuksesta toisten ihmisten elämänmenoa kohtaan oli ihan kiva lukaista tämä pieni romaani. Usein olen kadehtinut niitä, jotka kykenevät noita lyhyitä suhteita luomaan ja läpiviemään. Tällaisten kertomusten kautta osaa sitten vähän suhteuttaa heidän elämäkokemustaan omaan pikimustaansa.

Kirjassa on 170 sivua. Sen lukemiseen minulta hurahti kolmisen päivää. Seuraavaksi on tarkoitus lukaista romaani vielä vähän pisemmästä reissusta.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse

Ernst Lampén (1865 – 1938) kirjoitti koko joukon matkakirjoja sekä matkailua käsitteleviä lehtijuttuja. Vuonna 1918 julkaistiin hänen teoksensa Suomea maitse ja meritse. Se sisältää alkusanojen lisäksi yhdeksän tekstiä, jotka kotimaan eri matkakohteista kertoen hahmottelevat huumoristisella otteella Suomen ja suomalaisuuden ääriviivoja tähtäämättä silti mihinkään kaiken kattavaan lopputulemaan. Lampén kertoo syntyneensä Kuopiossa, mutta Rantasalmi tuntuu olleen hänen rakas kotiseutunsa. Rantasalmen menneisyydestä kertova neliosainen teksti onkin pisin kaikista lukemani kirjan teksteistä. Niinikään savolaisuus on Lampénin sydäntä lähellä, Savon mailla liikutaan Rantasalmen lisäksi neljässä muussa tekstissä.

Matkailutuulesta. Kirjan alkusanoiksi asetettu teksti Matkailutuulesta on vuodelta 1901. Tuuli ei tässä tarkoita ilman liikettä vaan matkailijan mielialaa, saksaksi Laune. Lampén toivoisi suomalaisille matkailijoille enemmän saksalaista asennetta, jossa matkakohteitten arkipäiväisistä näkymistäkin osataan innostua.
Savonlinnan radan vihkiäiset. Helmikuussa 1908 valmistui rataosuus Elisenvaara – Savonlinna. Turistiyhdistyksen edustajana Lampén matkusti tuolloin Savonlinnaan juhlajunalla Helsingistä ja osallistui juhlapäivällisille. Minun isoukkini oli muuten rakentamassa kyseistä rataa, mutta tuskin osallistui kertomuksessa kuvailluille päivällisille, vaikka olisikin mukava niin ajatella.
Meriemme ulkoriutoilta. Ilmeisesti ennen ensimmäistä maailmansotaa sai Lampén tilaisuuden matkustaa luotsilaiva Valvojalla matkan Helsingistä Itämeren ulkosaarien ja Ahvenanmaan kautta aina Pohjanlahden perukoille Kemiin saakka. Häntä kohdeltiin hyvin, sillä häntä luultiin luotsihallituksen kamreeriksi. Teksti sisältää paikoin pahasti vanhentunutta huumoria, mutta myös hauskoja huomioita saariston meriluonnosta. Varsinkin riskilät ovat miellyttäneet Lampénia.
Juhani Ahon poikavuosilta. Lampén kävi koulua Kuopiossa ja asui tuolloin kortteerissa samojen täti-immeisten luona kuin tuleva kirjailija Juhani Aho veljinensä. Niinpä Lampén muistelee koulukasaikaansa, jota hän vietti yhdessä Brofeldtin poikain kanssa.
Keski-Savo: Rantasalmi. I Vanha kulttuuriseutu. Lampén kertoo Rantasalmen viljavuudesta, vauraudesta ja korkeasta väestöntiheydestä. Rantasalmella vaikuttanut Krogiusten pappissuku ja paikkakunnalle kartanoitaan kohottaneet kolkytvuotisen sodan upseerit saavat oman pienoishistoriikkinsa. Vanhojen uhripuitten kaataminen ja muitten kalevalaiseen perinteeseen kuuluneitten pyhien paikkojen hävitys oli kohdannut sitkeää vastarintaa Rantasalmella.
II Triviaalikoulu. Pikkuvihan jälkeen 1743 Lappeenranta tuli kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Siellä sijainnut triviaalikoulu (suunnilleen oppikoulu ja lukio) siirrettiin vuonna 1749 vauraalle Rantasalmelle, jossa se toimi vuoteen 1788. Eikä ilman kommelluksia. Sittemmin koulu siirrettiin Kuopioon, jossa siitä tuli myöhemmin Kuopion kimnaasi ja sittemmin Kuopion Lyseo.
III Savon kieliseikoista. Monenlaisten viittauksien kautta Lampén vahvistaa kuvaa siitä, miten tärkeä suomalaisille on suomen kieli. Laitan tähän erään kiinnostavan huomion 1700-luvun suomalaisen papiston asenteista heidän tuomiokapitulille lähettämiinsä kirjeisiin perustuen:
Kaikki Savon rovastit, kun he lainaavat suomalaisia sanoja kirjoituksissaan tuomiokapitulille, käyttävät aina seuraavaa lausetapaa: ”eli niinkuin se äidinkielellämme kuuluu”... Suomi oli siis heidän virallinen äidinkielensä. Ja tämä lausetapa esiintyy kirjelmissä 1700-luvun alkupuolella, rovastien käyttämänä, jotka olivat syntyneet 1600-luvulla.
IV Haapaniemen sotakoulu. Vuosina 1779 – 1819 toimi Rantasalmella Haapaniemen sotakoulu. Niinpä paikkakunnalla vaikutti kaksi merkittävää sivistyslaitosta kymmenisen vuotta. Sotakoulu levitti kulttuuria Rantasalmelle kadettien pitäessä yhteyttä paikalliseen väestöön mm. näytelmiä sisältäneitten illanviettojen myötä. Monet nimet Kadettikoulun oppilasluettelosta ovat tuttuja Runebergin runoteoksesta Vänrikki Stoolin tarinat. Kirjoituksen laatimisen ajankohta on huhtikuu 1918, jolloin ”konekiväärit papattavat ja kuularuiskut räiskävät Helsingin kaduilla”, niin että kynä Lampénin kädessä tutisee.
Ensi retkeni Oulun koskille. Koskenlaskua voiveneessä matkalla Kajaanista Ouluun suurena vesikesänä vuonna 1899.
Hellekesänä 1901. Lampén oli Iisalmessa Runnilla terveyslomalla nauttimassa kuulua lähdevettä. Enemmäkseen kirjoitus keskittyy kuitenkin savon murteen taitajan, Anna Sohv' Ryynäsen jututtamiseen ja naisten yöpaidan ylistämiseen miehellekin soveltuvana helleasuna. Myös asennetta alastomuuteen pohditaan. Sitten jutussa hypähdetään Tehin rantamille Sysmään viettämään kesäpäiviä purjehduksen parissa.
Pohjanmaan halki. Lampén teki matkan biilillä halki Pohjanmaan. Hän istui kyydissä ainakin Lapualta Jepuan kautta Uuteenkaarlepyyhyn ja siitä sitten Raaheen ja Ouluun ja aina Tornioon saakka. Kuvaillessaan peräpohjalaista kansaa Lampén keksii verrata heitä saksalaisiin, joitten on valittava helles oder dunkles – vaalean ja tumman väliltä. Tätä kysytään saksalaisilta kuulemma olutta ostaessa, kirsikoita valittaessa ja kenkäkaupassa. Peräpohjalaiset taas ovat joko suruttoman maailmallisia tummia tai sitten uskonnollisia vaaleita. Lampénin Pohjanmaan reissu muuten päättyy Luulajaan. Niin ne Suomen ja suomalaisuuden rajat ovat aina vuotaneet ja toivottavasti vuotavat jatkossakin.
Pieksämäelle. Kirjan hersyvintä humoristista antia edustaa kertomus matkasta Pieksämäelle helmikuussa joskus 1910-luvun puolivälin paikkeilla. Tuomas, sanavalmis savolaismies kyyditsee reessään Lampénia, joka on tullut tutustumaan vuokrattavana olevaan huvilaan. Tekstin lopussa Lampén yltyy runolliseen ylistykseen Siilinjärven ja Kuopion väliselle eteläisen Kallaveden selälle, jonka sivuitse moottoritie Kallansiltojen ylitse nykyjään männä humistaa:
Ollappa nyt veneessä Toivalan ja Kelloniemen välillä soutaja Ulla airoissa, Puijo edessä, Uuhmäki takana ja ilma täynnä hienoa metsä- ja suopalon tuoksua ja taivas autereinen ja pilvetön. Minun syntinen ruumiini ja sieluni eivät ymmärrä kaivata suloisempaa taivaan esimakua.
Itämeren jäitä murtamassa. Kotimaan matkailuun on Suomessa kuulunut jo vuosikymmenien ajan Tukholman risteily ja senkaltainen matka on tässä kuvauksen kohteena jäänmurtajamaustein. Koska englannin kieli ei tuolloin vielä ollut sellainen maailmankieli kuin nykyään, on risteilyaluksen nimi paluumatkalla Bore.

Kirjassa on 318 sivua ja paljon kuvia. Lukeminen vaati minulta usemman illanistujaisen.

torstai 2. marraskuuta 2017

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu merellä

Vuonna 1953 julkaistiin ensimmäistä kertaa Väinö Riikkilän (1906 – 1969) kirjoittama nuorisoromaani Pertsa ja Kilu merellä. Minä luin Iisalmen kirjaston poistomyynnistä hankkimani kappaleen tämä teoksen neljännestä painoksesta.

Mielikuvani Pertsan ja Kilun seikkailuista perustui pelkästään 1970-luvulla tehtyyn tv-sarjaan. Niinpä olinkin myönteisesti yllättynyt, kun lukemassani romaanissa Kilu ei yhtään ainutta kertaa sanonut ”Mennään kotiin” ja hän käyttäytyi muutenkin varsin harkitsevasti ja reippaasti. Samoin minua ilahduttivat kertomusten tv-sarjaa realistisemmat aiheet. Kun tv-sarjassa pojat selvittelevät rikoksia, joissa osallisina ovat Manki ja Arpinaama, ovat pojat lukemassani romaanissa ensimmäistä kertaa kesätöissä, pohdiskelevat tulevaisuuttaan melkoisen järkevästi ja suunnittelevat koulunkäyntiään ja tulevaa työuraansa. Lisäksi kuvioihin tulee mukaan Pirkko, poikien ikätoveri, joka voittaa poikien kunnioituksen topakalla ja reilulla käytöksellään. Kyse ei siis ole lastenromaanista vaan hieman varttuneemmille suunnatusta kerronnasta. Värikkäitten tapahtumien kipakka esiintymistiheys sekä päähenkilöitten yläkouluikäisyys ovat sentään omiaan tekemään kirjasta nuorisoromaanin.

Pertsa ja Kilu merellä kuvaa nuorten päähenkilöitten kesätyötä Sam-nimisellä pienellä hinaaja-aluksella jossain Kotkan tai Karhulan satamassa. Pertsa päätyy konemestarin alaiseksi ja Kilu kipparin alaiseksi. Muita työntekijöitä Samilla ei olekaan. Itse asiassa Pertsa ja Kilu tekevät pääosan töistä. Konemestari ja kippari pyrkivät pääsemään niin vähällä kuin mahdollista – myös työhönohjauksen osalta. Sehän se vasta realismia onkin. Laivan työtehtävien kuvaus on romaanin parhaita puolia, mutta se osoittautui minulle liian vaativaksi, sillä en ymmärrä koneista mitään edes punkan puolella. Luulenpa, että monen nuoren lukijan lukuinnolle tekninen kuvailu on saattanut tehdä tenän. Opin varsin nopeasti olemaan yrittämättä ymmärtääkään höyrykattilan toimintaa ja luin vain mitä ihmisyksilöille tapahtui. Ja tapahtuihan heille. Jo ennen kolmeakymmentä sivua Kilu on merihädässä. Näitä hätiä ilmaantuu sittemmin lisääkin ja loppupuoli romaanista menee osaksi meriselitysten parissa, joskin poikien laantumaton innostus oman elämänsä kehittämiseksi johtaa kertomusta myös muunlaisille urille.

Riikkilän kuvaus pysyy sikäli hienosti maanpinnalla, että tapahtumapaikat ja tapahtumiin liittyvät vuodenajan, sään ja tavallaan aikakaudenkin kuvailut tuntuvat tosilta ja enemmän itse-eletyiltä kuin läheltä seuratuilta. Sotien jälkeisen rauhan ajan Suomen reipas toimeliaisuus henkäileepi tapahtumien taustalta. Ihmiset tekivät tuolloin pienellä palkalla vaativaa ja raskasta työtä, jossa työaikalakia ei joudettu aina noudattamaan. Työturvallisuudesta puhumattakaan. Näytteeksi pieni kuvaus Samin työtehtävien jaosta:

Kippari, joka mukavuussyistä, kuten hän itse sanoi, oli muuttanut maihin asumaan, tuli konemestarin kanssa laivaan.
– Hei, pojat, hän huusi. – Vai luulette laivan olevan kunnossa. Messingit ovat kuin rupista perunaa ja akkunat – totta kai herrat itsekin näkevät, missä kunnossa ne ovat? Rätit heilumaan! Ja laiva irti! Viemme mutaproomun Kukorin taakse.

Kirjassa on 160 sivua. Luin sen neljässä päivässä. Pertsan ja Kilun seikkailuihin on minua laajemmin perehtynyt Jokke.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

V. Arti: Etelämeren salaisuus

Vuonna 1945 julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjailijanimimerkki V. Artin (1885 – 1963) nuorisolle suunnattu romaani Etelämeren salaisuus alaotsikoltaan Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Lukemani kappale edustaa teoksesta vuonna 1959 ilmestynyttä kolmatta painosta. Kirjan alkusivulle on kirjoitettu omistuskirjoitus Juhalle Jouluna 1965.

Halusin kokeilla V. Artin omaa tekstiä, sillä olin joku vuosi sitten lukenut hänen suomentamansa valikoiman roomalaisen Ovidiuksen (43 eaa. – 17/18 jaa.) Metamorphoses-teoksen runoista. Nyt lukemani romaani tietenkin poikkeaa monessa suhteessa Ovidiuksen runoista, joskin taivaallisten olentojen kanssa tässäkin ollaan tekemisissä. Kirjassa nimittäin kuvataan pikkuplaneetta Marinan putoamista jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian väliselle merialueelle. Jotta taivaallisten asujaimien kanssa päästäisiin tekemisiin, täytyy pikkuplaneetan olla asuttu, ainakin joittenkin sen asukkaitten selvitä hengissä Tyyneen valtmereen molskahtamisesta ja lisäksi jonkun Maan asukkaan täytyy päästä heitä tapaamaan. Nämä kaikki ehdot täyttyvätkin romaanissa, joten maailmat voivat kohdata etelän merellä.

Ihmissukukuntaa romaanissa edustaa sankarina japanilaismies nimeltä Rishito Hokurai. Pikkuplaneetan putoamisen synnyttämän valtavan hyökyaallon tuhottua Uudesta Seelannista Australiaan matkalla olleen rahti- ja matkustaja-aluksen Hokurai haaksirikkoutuu oudolle saarelle ja saa siellä kokea monet ihmeet ja kummat. Kaiken huippu löytyy maan alta, jonne avaruuden asujaimet ovat kovertaneet itselleen kaupunkeja. Hokurai saa tutustua sivistyneitten avaruusolentojen elämään keskustellen heidän kanssaan ajatustenlukua hyväksi käyttäen. Monensorttista porukkaa maanalaisista kaupungeista löytyykin, uskokaahan pois.

Kirjailija V. Arti on selvästi ollut kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Jo kirjan etukannessa häntä mainitaan suomalaiseksi Jules Verneksi. Mikään kopion kopio Artin romaani ei silti ole. Hän on keksinyt muukalaisten olemukseen monenmoisia omia jippojaan. Kirja myös säilyttää tasapainoisen kuvauksensa alusta loppuun. Loppupuolella olin sen verran tarinan lumoissa, että ihmettelin miksei kukaan ole järjestänyt tutkimusmatkaa niille seuduin, minne pikkuplaneetta putosi. Tähtitieteen ja muilla planeetoilla mahdollisesti esiintyvän elämän suhteen Artin romaanin loppuhaminoissa todetaan seuraavaa:

Tähtien kemiallinen kokoomus on huomattu pääpiirteissään samanlaiseksi; miksi niiden eläjät poikkeaisivat kovin jyrkästi toisistaan? Mitä kauemmaksi avaruuteen Maa-planeetalta mennään, sitä eriskummallisemmiksi – meidän silmillämme katsottuna – elämänmuodot mahtavat muuttua. Pikkuplaneetat, joita tunnetaan kuutisensataa, kuuluvat vielä aurinkokuntaamme. Minkälaista lienee jonkin kaukaisen linnunradan aurinkojakiertävillä tähdillä ja niiden kuilla?

Ehkäpä ei sentään niinkään kovin toisenlaista kuin meillä.

Olen sikäli samoilla linjoilla edellä mainitun kanssa, että meillä Maan asujaimillakin on paljon samaa keskenämme, vaikkei sitä ihan kaikki heti huomaa. Minäkin vaimon kanssa muutin omakotitalosta rivitaloon ja samat ohjelmat täälläkin televisiosta näkyvät, paitsi että piti hankkia käytetty digiboxi, joka ymmärtää kaapeliverkon kieltä. Nyt on meillä paljon enemmän tallennustilaa kuin siinä vanhassa boxissa, jonka kovalevy oli aina täynnä. Tosin komerot ovat täällä täyttyneet tavarasta, vaikka iso osa vietiin kierrätykseen. Moottorisahakin pääsi jonkun toisen autotalliin.

Kirjassa on 143 sivua. Lukemiseen kului neljä päivää, tosin eilen pidin huilia lukemisesta.

Löysin netistä myös tällaisen blogeerauksen lukemani romaanin varhaisemmasta versiosta eli vuonna 1929 julkaistusta V. Artin romaanista Mereen pudonnut tähti, jota kirjailija sittemmin oli hieman laajennellut.