keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla

Elokuvakriitikko ja toimittaja Pertti Avola kirjoitti vuonna 2017 julkaistun teoksen Ruutia valkokankaalla alaotsikkona Elokuvien villi länsi. Kirjassa Avola kertoo villin lännen elokuvista oman näkemyksensä sävyttämänä.

Avolan näkemys villin lännen elokuvista tai westerneistä, kuten hän tapaa kirjoittaa, hahmottuu lukijalle vähän kerrassansa. Ilmeisesti aito ja alkuperäinen western on draamaelokuva, joka linkittyy mieluiten todelliseen Yhdysvaltojen läntisten osien valloituksen historiaan. Historiallisista tosiseikoista poikkeaminen on hyväksyttävää mikäli se tehdään sellaisten ratkaisujen myötä, jotka kohottavat elokuvan taiteellista arvoa. Niinpä Avola kohottaa westernien arvoasteikossa korkealle sellaiset elokuvat kuten Howard Hawksin ohjaama Punainen virta (Red River, 1948), John Fordin Aavikon laki (My Darling Clementine, 1946) ja Sergio Leonen Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West, 1968). Mainitsen nämä, koska ne ovat omiakin suosikkejani.

Avola pitää westerneistä, jotka pysyvät lajityypin raameissa samalla kun ne noudattelevat tunnettuja tosiseikkoja. Lajityypin tarkkojen rajojen sisään eivät nähtävästi Avolan mukaan lukeudu komedialliset länkkärit kuten Tom Deyn ohjaama Shanghai Noon (vuodelta 2000) tai John Landisin Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986). Myöskään kirjassa mainittujen seuraan eivät ole mahtuneet musiikkiesitysten sävyttämät ja viihteelliset elokuvat kuten Elliot Silversteinin Paukkurauta-Kati (Cat Ballou, 1965) tai oma suursuosikkini Howard Hawksin Rio Bravo (1959).

Parasta Avolan teoksessa on sen miellyttävän selkeä ja toimittajamaisen ripeästi etenevä kerronta. Elokuvakirjoihin usein eksyvä puuduttavuus puuttuu kokonaan, asiakokonaisuudet esitellään tehokkaasti ja informatiivisesti, mutta silti lukukokemus pysyy koko ajan miellyttävänä. Jäsentely on erinomaisen selkeä, Avola nostaa westernien teemoista esiin karjanajot ja cowboyt, lainsuojattomat ja heidän jahtaajansa sekä intiaanien, meksikolaisten ja mustien aseman elokuvissa. Oman lukunsa saavat myös italowesternit (joita itse en oikein viitsi katsella Huuliharppukostajaa lukuunottamatta) sekä westernien välittämä kuva Yhdysvaltain lännen todellisesta historiasta. Pieninä, aukeaman mittaisina tietoiskuina esitellään westernien ikonisia seikkoja: karjanajoreitit, rajaseudun käsite, farkkujen historia, rodeo, Colt Peacemaker, Pony Express, rautatiet ja kullankaivajien kaupunki. Erinomainen kuvasto tukee kerrontaa, varsinkin lännen todellisten asuttajien kuvat ovat mieleeni.

Pikku katkelmana tekstistä tarjoilen seuraavan:

Henkilöhahmojen muuttuessa moniulotteisemmiksi myös westernien välittämä ajankuva alkoi olla realistisempi. Kyse ei ollut kuitenkaan samanlaisesta arvojen romahduksesta, jonka italowestern toi lännenelokuvaan 1960-luvulla. Punaisen virran moraaliset asetelmat ovat selkeitä, vaikka henkilöiden ristiriidat niihin heijastuvatkin.

Sama arvostus ristiriitaisia, karheita henkilöhahmoja kohtaan välittyy muutenkin Avolan arvioista. Hän ei vaikuta toivovan elokuvalta musta-valko-astelmaa vaan nauttii moraalisten asetelmien vaihtelusta kuvatuissa henkilöhahmoissa.

Oikein kiva kirja. Sivuja 205, lukaisin läpi viidessä päivässä.

Muista blogeista löytyvät seuraavat arviot:

perjantai 2. helmikuuta 2018

Konni Zilliacus: Taavetti Anttilan kohtalo ja muita kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä

Konni Zilliacus (1855 – 1924) kirjoitti teokset Utvandrarehistorier (vuonna 1892) ja Nya utvandarehistorier (vuonna 1897). Ilmeisesti ainakin näistä kahdesta teoksesta poimittiin kertomukset suomen kielellä vuonna 1898 ensimmäistä kertaa ilmestyneeseen teokseen Taavetti Anttilan kohtalo ynnä muita kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä. Suomennoksen laati Juhani Aho. Luin vuonna 2017 ilmestyneen uuden painoksen em. suomennoksesta.

Vaikka tämä on ensimmäinen lukemani Konni Zilliacuksen teos, en silti malta olla runoilematta, että olisi varmaankin liioittelua väittää Jack Londonin olevan Ameriikan Konni Zilliacus, mutta sen sijaan hyväksyisin kevyesti, jos Konni Zilliacusta kutsuttaisiin Suomen Jack Londoniksi. Näitten kirjailijoitten kertomuksissa on paljon samaa henkeä, samoja aihepiirejä.

Londonin tavoin Zilliacus kirjoittaa Ameriikan maata kiertävistä työtä etsivistä miehistä, kullankaivajista ja erinäisin epämääräisinkin keinoin elantonsa hankkivista hemmoista. Parissakin Zilliacuksen tekstissä mainitaan kierittely tervassa ja höyhenissä. Intiaanit ja heidän kohtalonsa ovat esillä molempien teksteissä. ”Villin lännen” katoaminen ja todellisten erämaitten ja preerioitten muuttuminen osaksi säädeltyä yhteiskuntaa mainitaan näyttävästi jo po. valikoiman ensimmäisessä tekstissä, nimikertomuksessa Taavetti Anttilan kohtalo. Kertomuksella on vuoden 2017 painoksen mukaan laskien reilun kuuden sivun pituinen johdantojakso, jossa Zilliacus kuvailee Ameriikan saloseutujen ja preerioitten elämää ja sen muuttumista. Tämä johdanto on kertomuksen hienointa ainesta, tuntuu, että suomentaja Ahokin on sen myötä parhaimmillaan. Kirja kannattaa lukaista jo kyseisen johdanto-osan takia. Laitanpa esille näytteen, kun kerran eivät tekijänoikeudet rajoittane asiaa enää tätä nykyä:

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoaa rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Jokunen sananen jokaisesta kirjan kertomuksesta:

Taavetti Anttilan kohtalo. Suurenmoisen johdattelevan osion jälkeen Zilliacus kertoo sadunomaisen tarinan suomalaismiehestä, joka löytää preerialta pienen tyttösen kuolleen äitinsä vierestä ja päättää ottaa tytön hoitaakseen.
Elias Möykän Amerikan matka. Köyhä ja vähääntyytyvä mies kohtaa Amerikan-laivalla kalajokisen naisimmeisen ja kaksi yksinäistä toisiinsa tarraa.
Eversti Beckbridge ja hänen gorillansa. Ravakkaa huumoria sisältävä minä-muotoinen kertomus, jossa terva ja höyhenet mainitaan ensimmäistä kertaa. Eversti Beckbridge vaikuttaa olevan tuttu jo jostain aiemmasta kertomuksesta.
Kun Eerikki Käykkä särki pankin. Seikkailut ev. Beckbridgen seurassa jatkuvat. Uutena tuttavuutena suomalainen cowboy.
Pastori Lahti. Pieni suomalaispaikkakunta Minnesotassa saa ristikseen pastorin.
Antti Ulukka. Huumorin ja tragikomedian välillä taiteilu jatkuu tässä kertomuksessa jurosta ja tasatahtisesta kuusamolaisesta työkoneesta Costa Rican ratatyömaalla.

Oikein mukava oli tutustua tähän Suomen Jack Londoniin. Pitää nyt katsella löytyisikö häneltä kohtuullisella vaivannäöllä vielä muuta samanhenkistä luettavaa.

Tässä kirjassa on 152 sivua. Luin sen parissa päivässä. Lumitöitäkin tuli huhkittua.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Janne Huilaja: Hevonen

Janne Huilaja (s. 1961) kirjoitti vuonna 2013 julkaistun novellikokoelman nimeltä Hevonen. Luin sen, koska Huilajaa oli netissä suositeltu, lisäksi kirja oli tarjouksessa. Vaikuttivat Huilajan novellit koko lailla kotimaisilta novelleilta, joissa käsitellään nuorten miesten maailmaa. Sijoittuvat pohjoiseen. Huilaja on novellien julkaisun ajankohtaan ollut nuorempi kuin minä, nyt olemme samanikäisiä.

Muutama sananen jokaisesta novellista:

Hevonen. Oikein mainio novelli, joskin hieman erkanee kokoelman yleisestä nuorten miesten maailmasta, sillä päähenkilö on naimisissa oleva kirjoittaja, joka elää työttömyysavustusten lisäksi vaimonsa palkalla. Lapsiakin perheeseen kuuluu. Tälle kerronnalle olisin toivonut jatkoa.
Minä. Pienessä kylässä asuva nuori mies hakee jatkopolkuja elämänsä keväässä.
Väisäsen pojat. Opettajan kurittomat pikku-oppilaat järjestelevät yllätyksiä. Aika kiva.
Juhannusloma. Nuoret miehet juovat, oksentavat ja isottelevat suviyössä.
Turistit. Keskikaljabaarin ympärillä pyöriskelevä kuvaus nuorista miehistä ja parista keski-ikäisestä naisesta. Niin ja saksalaisista turisteista.

Pieni armeijasikermä.
(aamu). Varusmiesalikersantti kertoo alokasryhmänsä ensimmäisestä aamusta.
Heitti vittuilemasta. 30 km:n ahkionvetokisa koituu kohtalokkaaksi. Minulle oli aika kova homma jo vastaavanpituinen hiihtomarssi sotilasvalalle.
Kesäaikaan. Reserviläisiä väijyvä sissiosasto kohtaa varusmiespalvelun ulkopuolisen todellisuuden.
Hiljainen mies. Muistan omasta varusmiespalveluksestani nämä kaasunaamari- ja napalm-harjoitukset, joista laistoin todella sulavasti.
Hillastaja. Kadonnutta etsivät varusmiehet löytävät kadonneen.
(ilta). Varusmiesalikersantti kertoo alokasryhmänsä ensimmäisestä illasta. En itse edennyt edes korpraaliksi, joten olin aina ottavana osapuolena. Ei oikein naurata vieläkään.

Kesämestari. Novellissa on hieno tunnelma. Tarinan kehittely antaa odottaa hieman mystisempää ratkaisua. Aidosta kyläkoulun kuvauksesta täydet pisteet.
Erina. Väkivallanteon uhrin kohtalon tiimoilta rakennettu tarina jättää aika ristiriitaiset fiilikset tähän lukijaan.
Kohmelopäivä. Myös tämä novelli huipentuu väkivaltaiseen ratkaisuun. Muitakin mahdollisuuksia tulisi mieleeni.
Kiitos käynnistä. Lapin autoreissun tunnelma tuntuu tutulta. Ihan kaikkiin ei se hulluus iske edes muutamalla käynnillä. Mutta pullat kahvilassa on tosi hyviä!

Novellikokoelma käynnistyy ja loppuu perhekeskeisen novellin merkeissä. Ne olivat minun makuuni parhaimmat kokoelman kertomuksista, myös Kesämestarin tunnelma tuntui kiehtovalta. Armeijanovellit toivat oman varusmiespalveluksen ajat mieleen, ei kaikilta osin ihan kivalla tavalla.

Niinpäs sain yhden kirjan luettua tammikuussa 2018. Kirjassa on sivuja 175 ja päivän aikana sen lukaisin, eilen ostin kirjakaupasta. Lisäksi lämmitin uunin ja pudottelin lumet leikkimökin katolta, oli siihen hommaan oikein kaunis keli.

Muista blogeista löysin kirjasta seuraavat arviot: Kirjat kertovat ja Kirjasähkökäyrä.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Joulunpunaista Uutta Vuotta!

”Ovella Sylvester vuottaa”, mutta Taavetti tuossa vielä toppuuttelloo. Niin on kulunut jälleen yksi vuosi ja blogeerausta on tullut harrastetuksi. Luin satakunta kirjaa, joista iso osa oli suomalaisia. Sen verran monta kirjaa jäi lukematta, että taidan jatkaa suomalaisen kirjallisuuden parissa vielä ensi vuonnakin ainakin jonkin aikaa. Onhan tässä nyt aikaa, kun myönsivät minulle elakkeen.

Joulukuu meni aluksi muutellessa ja lopuksi kupitellessa. Kirjojen pariin en ihan vielä ole revennyt, mutta nyt ajattelen pitää nenänvalkaisua kuukauden tai kolme, joten jospa siinä hätäpäissään vaikka lueskelisi. Myös kolahommia on ihan lupaavasti, alkutalvesta jo kaikki paikat täynnä valtavia lumikasoja.

Laitan loppukevennykseksi kuvan itsestäni joulunpunaisissa. Toivotan kaikille tälle sivustolle eksyneille hyviä joulunpyhiä ja onnellista uutta vuotta!

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Leena Krohn: Umbra

Leena Krohn (s. 1947) kirjoitti vuonna 1990 julkaistun romaanin nimeltä Umbra. Luin sen, koska olin katsellut Maria Ruotsalan tämän romaanin pohjalta vuonna 2013 ohjaaman elokuvan nimeltä Apeiron. Tuumin elokuvaa katsellessa, että olisi hyvä saada lukea romaani kaikessa rauhassa, niin että ennättäisi edes vähän mutustella monia tarinassa esiin nousevia asioja.

Romaanin päähenkilö Umbra on yleislääkäri, joka kumminkin usein työskentelee sielullisista ongelmista kärsivien asiakkaitten parissa. Osa potilaista on sellaisia, joitten sielullisista ongelmista heidän uhrinsa ovat joutuneet kärsimään. Kuten arvata saattaa, tällaisten asioitten ja asiakkaitten parissa toimiminen rassaa Umbraa ja saattaa hänen omat tunteensa ja ajatuksensa liikkeelle. Tosin Umbra harrastaa myös muita juttuja: hänen intohimonaan on kerätä Paradoksien arkistoksi kutsumaansa kokoelmaan sellaisia paradokseja, joille ei ole löydettävissä ratkaisua (kirjan alaotsikkona on Silmäys Paradoksien arkistoon). Suurin arvoitus ja hämmennyksen aihe Umbralle on äärettömyyden käsite, johon Ruotsalan elokuvan nimi, Apeiron, viittaa. (Älkää pelätkö, en tässä spoilaa mitään!) Romaani koostuu Umbran huomioista ja pohdinnoista hänen tavatessaan asiakkaitaan ja muita tyyppejä.

Vaikka romaanin kerronta on sinänsä aika tavalla perinteistä, on tapahtumissa paikoitellen tiettyjä surrealistisia piirteitä, jotka toimivat kärjistyksinä ja joitten kautta päästään pähkäilemään mm. sitä, voiko ihmiskunnalla olla yhteistä, sisäänrakennettua omaatuntoa. Pahantekijät, joita Umbra työssään tapaa, vaikuttavat operoivan omantunnon ulkopuolella, mutta onko kyse kuitenkin siitä, että riittävän pitkälle äärettömyyttä kohti venyvä vaihteluväli vain kattaa kaikenlaiset tulkinnat omastatunnostakin? Romaani jakautuu selkeisiin lukukappaleisiin, joissa kussakin Umbra tapaa uuden potilaan tai muistelee omaa elämäänsä tai vierailee taidemuseossa jne. Umbra itse on mukana kaikissa lukukappaleissa, joskaan ei ihan kaikissa keskushenkilönä.

Laitan tähän yhden katkelman, joka tuntuu sopivan erinomaisesti minuun. Ihmiskunnan elämänmenon valtavirtaa vastaan dallaava potilas, jonka elämä kulkee vanhuudesta kohti nuoruutta, saa Umbralta seuraavanlaista opastusta:

menkää kotiin. Menkää niin nopeasti kuin pääsette ja eläkää siellä, kunnes synnytte. Tai kenties teidän on odoteltava syntymäänne täällä. Asia ratkeaa ennen pitkää, olkaa siitä vakuuttunut. Siellä, missä on teidän todellinen kotinne, teitä ei vaivaa mikään. Olette OK. Mutta täällä te tulette olemaan aina muukalainen.

Umbra kehottaa potilasta etsimään itselleen toisen maailmankaikkeuden. Olen joskus itse kuvannut omaa omituisuuttani sanomalla, että olen palanen palapelistä, jota tämä yhteiskunta ei juuri nyt kokoa. Minusta ihan sama tilanne, olen ok, pitäisi vain löytää uusi maailmankaikkeus. Näin se menee. Onneksi minut päästettiin eläkkeelle. On siitäkin vielä matkaa kotiin. Saatikka uuteen maailmankaikkeuteen. Ehkä teen sen itse?

Umbrassa on vain 153 sivua, mutta eivät kaikistellen ihan niitä helpoimpia sivuja. Edes minulle. Lukemiseen kului nelisen päivää. Kannatti lukaista. Suosittelen kevein mielin myös Krohnin kirjoittamaa, Umbraan verrattuna vähintään yhtä erikoista romaania nimeltä Tainaron.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Mika Waltari: Kolme pienoisromaania

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti Sinuhea lyhyempääkin proosaa kirjailijanuransa varrella. Luin samoihin kansiin präntättynä kolme pienoisromaaneiksi luonnehdittua kertomusta. Suluissa kertomusten julkaisuvuodet.

Fine van Brooklyn (1938). Minämuotoisessa kertomuksessa suomalainen opiskelijanuorukainen tutustuu Atlantin rannikolla hollantilaiseen neitoseen, joka käyttää sukupuolellista viehätysvoimaansa nuorukaisen hämmentämiseen. Tällaista sattuu varmaan kovin monille miehille (eikä välttämättä juuri Atlantin rannalla), mutta he eivät kehtaa kertoa siitä kellenkään. Jonkin kampanjan siitäkin varmaan saisi rypistettyä? Korostan vielä että minulle ei lain ole tällaista tapahtunut. Sen sijaan laitan tähän tekstistä katkelman, joka tuntuisi kuvaavan minunlaisiani henkilöitä:

”On ollut ihmisiä, jotka on viskattu mereen haaksirikkoutuvista laivoista”, hän jatkoi vakavasti. ”On ollut ihmisiä, jotka on poltettu noitina roviolla tai jotka itse ovat paenneet metsiin ja erämaihin aikoina, jolloin ihmisten vaisto oli herkempi toteamaan välikappaleita, jotka tietämättään vapauttavat pahoja voimia. Maa säteilee pahoja voimia, mutta ne eivät voi meitä vahingoittaa ellei ole välikappaletta, joka johtaa nuo voimat ihmisten pariin.”

Meille välikappaleille ei aina ole sijaa majatalossa... Fine van Brooklyn ei mielestäni ole sujuvinta Waltaria, oikeastaan pitkästyttävyys lienee paras syy nimittää tällaista kertomusta pienoisromaaniksi.

Sellaista ei tapahdu (1939). Kertomuksen keskushahmoina ovat mies ja nainen, jotka tutustuvat toisiinsa lentokoneessa. Tunnelmat ovat pahaenteiset, Eurooppa valmistautuu sotaan, kolonnat ovat liikkeellä ja ilmatorjunta toimintavalmiudessa. Mies ja nainen päätyvät vuorilaaksoon, sittemmin junaan, jossa he tutustuvat värikkääseen esiintyjäseurueeseen. Pienen paikallisen vähemmistön kansannousu tukahdutetaan julmasti heidän silmiensä edessä. En tiedä tapahtuuko tällaista miten tiuhaan, kirjoitus kertonee eniten kirjoitusajankohdan tunnelmista.

Kuun maisema (1946). Minämuotoinen kertomus kattaa Joel-nimisen miessukukuntaan lukeutuvan henkilön elämästä ajanjakson, jota voisi kutsua nuoruudeksi (kertomuksessa ikävuodet kahdestatoista kolmeenkymmeneen). Mikäli tämä kuvailu kuulostaa pitkästyttävältä, niin lukekaapa itse kertomus. ”Kuun maisemalla” tarkoitetaan kertomuksessa sitä autiutta mikä valtaa ihmisyksilön hänen tarkastellessaan omaansa ja lähimmäistensä vähäpätöistä rimpuilua elämänpyrkimystensä parissa. Kuten Sinuhessakin Waltarin näkemys ihmisen omista kyvystä ja elämän suomista mahdollisuuksista hyvään on aika pessimistinen. Oikeastaan tämä on yhdistävänä tekijänä kaikissa kirjan tarinoissa. Kuun maisemassakin on muutama kiinnostava kevyesti filosofinen pohdinta, mutta asia olisi tullut selväksi koko lailla vähemmälläkin.

Mikäli Waltari olisi kirjoittanut nämä kertomuksensa markka/sivu -palkkiolla, olisi hän tienannut tämän teoksen myötä 226 markkaa, mikä tuntuisi minusta ihan sopivalta korvaukselta – erityisesti muistaen että markka oli tuolloin eri tavalla arvossaan kuin viimeisinä aikoinaan. Tietysti joku voisi sanoa, että jos ketjukolaaja saisi kymmenen centtiä jokaisesta blogitekstistään, olisin tänä vuonna tienannut 10 euroa, mikä voisi olla ihan ok korvaus blogin pitämisestä. Aikaa tämän Waltarin teoksen lukemiseen kului minulta reilu viikko, mikä on aika reilua sekin.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Martti Larni: Neljäs nikama

Martti Larni (1909 – 1993) oli suomalainen kirjailija ja toimi Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajanakin 1960-luvulla. Luin hänen romaaninsa Neljäs nikama eli veijari vastoin tahtoaan, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1957. Romaanista tuli kovin tunnettu sosialistisissa maissa, kuten allaolevasta linkistä käy ilmi. Suosittelen kuuntelemaan!


Neljäs nikama on nimeään myöten veijaristarina. Se on satiirinen kuvaus Yhdysvalloista, lännen ihmemaasta suuren veden takana. Viipurissa vuonna 1908 syntynyt Jeremias Suomalainen harjoittaa Suomessa kohureportterin ammattia ja toimii jonkin aikaa Lontoon kirjeenvaihtajana, mutta vain vuoden, koska lähettää kirjeitä vain parille kaverilleen. Lontoossa Jeremias kumminkin oppii puhumaan sujuvasti englantia. Hän tapaa Helsingissä amerikansuomalaisen Isaac Riversin, aikaisemmin Iisakki Jokinen, joka kutsuu hänet Amerikoihin kumppanikseen kiropraktikon hommiin. Pienen suostuttelun jälkeen Jeremias suostuu vaikkei hän tiedä kiropraktiikasta tuon taivaallista. Mr. Riversin kehotuksesta Jere vaihtaa nimekseen Jerry Finn ja matkustaa laivalla New Yorkiin. Jerry todella tekee kuin liukuhihnalla töitä Riversin klinikalla selkävaivaisten ihmisten, pääasiassa naisimmeisten, parissa. Riversin mainoskampanjan mukaan kaikki naiset voivat saada virheettömän selän, jonka kelpaa paljastaa selkärangan neljännestä nikamasta ylöspäin. Selkävikojen hoidoksi tarjotaan potilaalle selkänsä hieromista tennispallolla selällään lattialla maaten. (Olen muuten saanut nauttia itse olkavarrelleni tarjoamastani konservatiivisesta hoidosta ja voin kertoa, että se todella toimii.)

Tärkeintä Amerikassa bisneksen pyörittäjälle ovat kuitenkin ylenpalttisen massiiviset mainoskampanjat, joita romaanin alkuhaminoissa kuvaillaan runsain mitoin ja tietenkin liioitellen. Promotilaisuudet radioidaan ja katkotaan toisten yritysten radiomainoksin. Mahtavain mainostilaisuuksien somisteena käytetään nuoria, ehostettuja ja vähäpukeisia naisimmeisiä. Aikansa Ameriikan meininkiä äimisteltyään Jerry menee omalta osaltaan mukaan samaan souviin. Hän huomaa olevansa itsekin kaupankäynnin ja keinottelun kohde, hän näet päätyy naimisiin ja vaimon veli vaatii häntä aseella uhaten allekirjoittamaan jättimäisen henkivakuutuksen.

Jerry pakenee kyseenalaisesta liitostaan ja päätyy Brooklynista Harlemin kautta Boweryyn, slummiin, jossa hän kohtaa romaanin mielenkiintoisimman hahmon, Bobon eli saksalaistaustaisen professori Minwegenin, joka psykologisoi kaiken, jopa senkin, miksi sattuu joutumaan epäoikeudenmukaisen pahoinpitelyn kohteeksi. Olisin toivonut kirjailijalta enemmän ymmärrystä Boboa kohtaan, hänen kauttaan romaanille olisi voinut kehittää lukijan olotiloja vapauttavan, valoisamman lopun. Nyt Bobo unohtuu omiin maailmoihinsa ja ennuste hänen tulevaisuudelleen on erittäin huono. Joka tapauksessa Bobon seurassa Jerrystä tulee hobo ja he suuntaavat ulos New Yorkista näkemään muuta Ameriikan maata. Karkeitten luonnehdintojen kautta romaanissa sykäistään läpi uskovaisen Amerikan ja vapaan kasvatuksen ja päädytään viihdeteollisuuden ihmemaailmoihin Chicagoon. Kaiken kaikkiaan on helppo uskoa, että Larni tietää mistä kirjoittaa, Yhdysvalloissa asuneena hänellä on näkemys Amerikan maasta, jossa on toisenlaist kuin meil, hänen paikannimistönsä ja muukin kuvailunsa ei ole niin keksittyä kuin se olisi sellaisella, joka ei ole Amerikoissa kuin käväissyt. Pahana puolena näen sen, että teksti ei varsinaisesti naurata. Hassunkuristen seikkojen vyöryttäminen mun eteheni ei tunnu hauskalta, minun käy ennemminkin sääliksi sekä amerikkalaisia että Jerryä ja varsinkin Boboa ynnä monta muuta hoboa. Luulenpa että satiiri toimisi paremmin sympaattisten hahmojen kautta. Jos lähes kaikki kohdattavat henkilöt kuvataan elämisensä muilla maksattajina tai myyntiä tavoittelevina bisneksentekijöinä tai sitten totaalisina epäonnistujina, sellainen lähinnä ahdistaa eikä nauru ole kovin herkässä.

Loppuun näyte Larnin tyylistä, jolla on omat selkeät ansionsa:

Nuori sihteeri oli Marilyn Monroen ilmetty kaksoisolento. Hänen silmänsä olivat kutsuvat ja herttaässää muistuttava suunsa tuore ja mehevä. Hän hallitsi pikakirjoitusta ja sexappealia. Hänen kaunis pukunsa oli kuin onnistunut pöytäpuhe: kyllin pitkä paljastaakseen tärkeimmät seikat ja kyllin lyhyt pitääkseen mielenkiinnon vireillä.

Kirjassa on 268 sivua. Sen lukemiseen minulta meni epämääräisen pitkä aika johtuen henk.koht. elämäni erinäisistä seikoista.