Powered By Blogger

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Anton Tšehov: Vanja-eno

Venäläinen Anton Tšehov (1860 – 1904) kirjoitti kuuluisiksi tulleita näytelmiä. Luin näytelmän Vanja-eno (Дядя Ваня), joka on kuulemma esitetty ensimmäisen kerran vuonna 1899.

Vanja-eno hoitaa maatilaa, joka on kuulunut hänen edesmenneelle sisarelleen. Nykyinen omistaja on sisaren tytär Sonja, joka huolehtii tilan töistä enonsa kanssa. Kun tilalle ilmestyy Sonjan isä, kuuluisa taideprofessori Serebrjakov kauniin, nuoren vaimonsa Jelenan kanssa, menevät tilalla majailevien miesten pakat sekaisin ja kortit uusjakoon. Seutukunnan lääkäri Astrov himoitsee myös Jelenaa. Tohtorin ylevät ajatukset luonnon suojelemisesta ja kasvissyönnistä unohtuvat, kun lähettyvillä käyskentelee kiinnostava pimu. Mikään erityisen säkenöivä intohimodraama näytelmä ei silti ole. Enemmänkin ihmiset vaikuttavat kohtaloonsa kahlehdituilta ja asemapaikoillaan riutuvilta.

Olen katsellut pari kertaa tv:ssä esitetyn elokuvan ”42. kadun Vanja-eno”. Siinä esityksessä näytelmän tunnelmat vaikuttavat kiihkeämmiltä kuin kirjasta luettuna. Toisaalta onhan tekstiin ladattu paljon sellaista, jota ei suoraan tuoda esille. Ja sitä paitsi luin taas tämän parina päivänä työmatkoilla linja-autossa, mikä ehkä vaikutti asiaan.

4 kommenttia:

  1. Herra Caniin Lukudiplomi-haastetta on kiittäminen, että minäkin luin Tšehovin näytelmätuotantoa taas, ensimmäisen kerran moneen vuoteen, ja huomasin osaavani lukea sitä aivan uudella tavalla. En pitäisi ihmeenä, vaikka Tšehovin Kirsikkatarha pitäisi paikkansa kuluvan vuoden 2013 parhaana kaunokirjallisena teoksenani.

    Vanja-enosta itse muistan parhaiten pari viimeistä sivua, joihin sisältyy Sonjan monologi Vanja-enolle. Saattaisikohan tuo kohtaus olla Tšehovin näytelmätaiteen kaikkein kirkkain melankolian edustaja.

    Luulen muuten nähneeni tuon 42. kadun Vanja-enon kaksi vuotta sitten toukokuussa, kun se viimeksi esitettiin televisiossa, mutta hassusti minulla ei ole siitä juuri muistikuvaakaan. Kyseessä on peräti Louis Mallen viimeinen ohjaustyö.

    VastaaPoista
  2. 42. kadun Vanja-enon Jelenana hehkuu upea Julianne Moore. Professori Serebrajkovia taas näyttelee (wikipedian ilmoituksen mukaan suomalaissyntyinen) George Gaynes, joka näytteli Poliisiopisto-elokuvien opiston päällikköä. Professorin suunnitelmana näytelmässä on myydä tila ja ostaa huvila Suomesta, hah-hah! Hieno elokuva minun mielestäni, täynnä tiheää, ratkeamatonta epätoivoa menneisyyden ja menetetyn maailman kulisseissa.

    Kirkkaasta melankoliasta ja Kirsikkapuistosta sen verran, että kuuntelin joskus radiosta tuota näytelmää mainitsemallani nimellä (epäilemättä Kirsikkatarha on sattuvampi kuvaus viljelmästä) ja nukahdin alkupuolella, mutta koska sopivasti ennen loppua heräsin, minulle jäi se vaikutelma, etten ehkä sittenkään menettänyt mitään kovin tärkeää. Olikos se niin, että Kirsikkatarhassakin puhutaan puitten pois kaatamisesta? Muistelen kuulleeni tai lukeneeni tai televisiosta katselleeni, että Tsehov olisi harrastanut itse Mustan meren läheisyydessä (?) sijainneella tilallaan metsän istutusta. Niin ollen huoli luonnon kaltoinkohtelusta olisi ollut hänen omakin asiansa. Jos oikein keittiöpsykologiksi herkeää, niin Vanja-enon tohtori Astrov ja nuoren, kauniin vaimon napannut Serebrjakov (nimi tarkoittanee Hopeainen) voisivat edustaa kirjailija Tsehovin itsensä eri puolia?

    VastaaPoista
  3. Muistini 42. kadun Vanja-enon suhteen taitaa palailla pätkittäin. Olen muistavinani loppukuvan, jossa pari näyttelijää poistuu harjoituksista kadulle ja omille teilleen. Ja elokuvan ennakkotiedoissa todettiin kai, että harjoitussalissa näyttelijöiden välillä on enemmän draamaa kuin heidän esittämiensä roolihahmojen välillä... Mikään kovasti mieleen jäävä kokemus tuo elokuva ei nähtävästi minulle keväällä 2011 sitten ollut.

    Kokemuksesi Tšehov-kuunnelmasta on paljon onnellisempi sitä vaihtoehtoa, että olisit ehtinyt oikein syvälle kuunnelman maailmaan ja sitten sähkökatko olisi tuhonnut sinulta tarinan lopun. Minulta puolestani jäi flunssan vimmoissa torstaina kokonaan näkemättä ja tallentamatta Waltari-filmatisointi Suuri illusioni, jota tv-ruutu oli tainnut joutua odottamaan uusittavaksi jo yli 24 vuoden ajan, mutten tuntenut suurempia suruja menetyksestä.

    Kertomasi Tšehovin puufilosofiasta tuntuu etäisesti tutulta mutta minulta unohtumaan päässeeltä. Kirsikkapuisto/Kirsikkatarha ihan päättyy etäisiin kirsikkapuiden hakkuuääniin. En enää muista, miten tuota lopetusta kommentoin tammikuisessa blogitekstissäni.

    VastaaPoista
  4. Minä tallensin sen Suuren illusioonin, ja taisin katsellakin sitä 30 %:n kohdalle, mutta sitten tuli jotain mielenkiintoista ja katsominen keskeytyi. Elokuvassa näytti olevan joitakin kauniita yksittäisiä kuvia. Äänenkäyttö oli taas sitä luokkaa, että volyymin osalta tarkoin säädeltynä sopisi paremmin kuunnelmaan tai sitten tv:stä katseltaessa pitäisi käyttää tekstitystä.

    Ja 42. kadun Vanja-enon epätoivo tietysti ratkeaakin siihen, että elokuvan esittämät näytelmän harjoitukset loppuvat.

    VastaaPoista