Powered By Blogger

maanantai 21. joulukuuta 2015

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys


Tšekkoslovakialainen Bohumil Hrabal (1914 – 1997) kirjoitti teostaan Příliš hlučná samota useamman vuoden 1970-luvun alusta lähtien. Teos valmistui vuonna 1976, mutta maan vallanpitäjät eivät antaneet lupaa sen julkaisemiseen. Vuonna 1980 romaani ilmestyi tšekkiläisen emigranttikustantamon julkaisemana ulkomailla. Tšekkoslovakiassa siitä oli kuulemma liikkeellä kirjoituskoneella itse kopioituja versioita. Samettivallankumouksen myötä joulukuussa 1989 Hrabalin teos julkaistiin Tšekkoslovakiassa. Vuonna 2008 romaani ilmestyi sitten Eero Balkin suomentamana nimellä Liian meluisa yksinäisyys. Kirjan lopusta löytyvät Miloslava Slavíčkován laatimat Jälkisanat, joista em. tiedot ovat peräisin. (Puhun edellä Tšekkoslovakiasta, koska se oli maan nimi sosialistisen järjestelmän aikaan.)

Tätä nykyä ainakin tämän suomalaisen lukijan on vaikea uskoa, että Hrabalin puheena olevassa romaanissa olisi mitään erityisemmin sensuurin huomiota herättänyttä. Romaani kertoo nähdäkseni kirjallisuudesta, sen materiaalisesta ajallisuudesta ja henkisestä ajattomuudesta pikemminkin kuin sosialismin tavasta uudistaa asioita kaatamalla vanhan yhteiskunnan jäänteet paalaimen kautta uusiokäyttöön. Tietysti tämä paperinpaalain on ehdottoman tärkeä osa kirjaa. Se saattaa järkyttää kirjojen ystävää. Mutta samalla on syytä muistaa, että rajansa on kirjojen säilyttämismahdollisuuksilla tänäkin päivänä täällä ”vapaassa maailmassa”. Olen itsekin vienyt kirjoja paalaimeen. Olen myös kieltäytynyt heittämästä paalattavien kasaan vanhaa raamattua. Kirjat välittävät tunteita, ajatuksia, uskomuksia ja saavat niitä aikaan pelkkinä esineinäkin. Hrabal pohtii kirjansa kautta viisaustieteellisiä ja jumaluusopillisia asioja, unohtamatta toistuvasti mainita pinnan alla piilevästä toisesta todellisuuden tasosta, ihmisen petomaisesta luonteesta.

Liian meluisa yksinäisyys kertoo Haňt'a-nimisestä mieshenkilöstä, joka on työskennellyt 35 vuotta jätepaperin paalaajana Prahan kaupungin keskustassa. Hän on romaanin minäkertoja. Haňt'an työpiste sijaitsee kellarissa, jonne jätepaperi pudotetaan pihalta. Kellarissa Haňt'a asettaa paperijätteen paalaimeen ja puristaa sen paaleiksi, jotka hän koristelee jätepaperin joukosta löytämillään vanhoilla kirjoilla ja maalausten painokopioilla. Haňt'a tekee paaleistaan taidetta, hän haaveilee joskus eläkkeelle päästessään ostavansa kotipihaansa paalaimen ja perustavansa jonkinlaisen teemapuiston, jossa kävijä saa itse suunnitella haluamansa jätepaperipaalin. Seurana kellarissa Haňt'alla on taaja hiiripopulaatio ja juotavaksi työhönsä uppoutuva mies noutaa päivittäin kannullisia olutta.

Haňt'a ei ole kouluja käynyt mies. Hänet on omien sanojensa mukaan sivistetty vastoin tahtoaan, sillä työnsä ääressä mies on alkanut lukea paperijätteen mukana paalattavaksi tullutta kirjallisuutta. Hän lukee kirjoja työssään, vie kirjoja kotiinsa, josta löytyy kirjallisuutta tonneittain, hän osaa ulkoa kirjojen fraaseja ja hän näkee unia kirjailijoista, ilmeisesti pienessä hiprakassa valvetilassakin. Erasmus Rotterdamilainen ilmestyy hänelle unessa ratsun selässä ja kysyy tietä merelle. Kellarissa hänen eteensä ilmestyvät Jeesus ja Laotse ja hän oivaltaa heidän sanomastaan, että Jeesus puhuu nuoren miehen kiihkeydellä, kun taas Laotse on vanha mies, joka etsii itselleen mukavaa hautapaikkaa vuoren laelta. Kuin vanhoina tuttavuuksina kimmahtelevat romaanin riveillä Nietzsche, Kant, Goethe, Schiller, Hölderlin, Sartre, Camus ja monet muut eurooppalaisen kirjallisuuden klassikot.

Hrabalin kerrontaa kuvaillaan kirjan kansiliepeessä visuaaliseksi, kuvina avautuvaksi. Hänen teksteistään on tehty elokuvia. Minulle tuli kyllä lukiessa mieleen, että tämä teksti on kuin runoa, pitkät virkkeet jatkuvat toisinaan yli sivun kestävänä sanojen purona. Onneksi jälkisanoissa vahvistetaan näkemykseni ja kerrotaan Hrabalin kirjoittaneen teoksen aluksi vapaaseen runomittaan. Tämän kirjan sitä voisi hankkia kotiinsakin. Laitan pienen tekstinäytteen ei ehkä ihan runollisimmasta päästä:
 … meidät vanhat paalaajat on sivistetty vastoin tahtoamme, vastoin tahtoamme meillä jokaisella on kotona kunnon kirjasto keräyksestä löydettyjä kirjoja ja me jokainen olemme lukeneet noita kirjoja hupsussa toivossa, että kerran kohdallemme osuu jotain, mikä muuttaa meidät laadullisesti.

6 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän kirjan ja minusta osut oikeaan, kun sanot, että kyse on nimenomaan kirjallisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai siellä jotain piikkiä politiikan suuntaankin on, mutta enimmäkseen on kyse kirjallisuudesta ja kaiken ajallisuudesta.

      Poista
  2. 'on vaikea uskoa, että Hrabalin puheena olevassa romaanissa olisi mitään erityisemmin sensuurin huomiota herättänyttä' - tämä kertoo oivallisesti entisten itäblokin maiden sensuurista. Kyllä kai kaikki mikä oli ns sosialistisen realismin ulkopuolella kelpasi sensuroitavaksi, se oli epäilyttävää ja epäilyttävät versot oli heti nirhattava pois. Niin kirjallisuudessa kuin muussakin taiteessa. Ja onhan tuo paperipaalain sentään aika kova vertauskuva koko systeemistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jälkisanoissa kerrotaan Hrabalin joutuneen Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen jonkinlaiseen vallanpitäjien epäsuosioon. Paperipaalain on romaanissa ehkä sittenkin enemmän kuoleman vertauskuva. Kirjat kuolevat, hiiret kuolevat, ihmiset kuolevat. Paalainta käytetään kirjassa mm. saksalaisesta kirjallisuudesta eroon pääsemiseksi. Järjestelmän vaihduttua halutaan eroon vanhan järjestelmän jäänteistä. Siten paalain kuvastaa myös sitä miten saksalaiset tuhosivat niin ihmisiä kuin kirjojakin, uusi järjestelmä tekee ainakin kirjoille samoin. Ja eiköhän Tšekin tasavallassakin ole käynyt kalpaten monelle sosialismin ajan teokselle?

      Poista
  3. Tavallaan tämä sopiikin hyvin tähän lukuhaasteeseen, kaivat esiin niitä kirjoja joita historian paalauskone haluaa pois näkyvistä...

    Olen tämän lukenut mutta en sen kummemmin oikein päässyt sinuiksi kirjan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa, sepä yllättävää, ettet päässyt sinuiksi. Minulla saattoi olla se helppous tässä, että ei niin hirveän monta vuotta ole siitä, kun luin joitakin tässä kirjassa mainituista kirjoista tai joittenkin mainittujen kirjailijoitten teksteistä. Esimerkiksi joulukuun alussa luin taolaisuutta esittelevän teoksen Nalle Puh ja Tao. Hrabal kuvaa romaanissaan päähenkilönsä entistä tyttöystävää, "yksinkertaista kuin veistämätön puu". Tämä kuulostaa ihan taolaiselta kielikuvalta, josta käytetään Nalle Puh ja Tao -kirjassa nimitystä p'u, 'veistämätön puu'. Se jäi mieleeni siitä, että sinä päivänä kun ruokatauolla luin kyseistä kirjaa juuri tuosta kohdasta, olin itse hionut puupajalla puisia laattoja. Englanninkielinen käännös veistämättömästä puusta kuulemma tarkoittaa 'hiomatonta laattaa'.

      Ja vilahtaa tekstissä paljon muitakin kirjoina tai niitten kirjoittajina tuttuja naamoja, joten Hrabalin romaania lukiessa tuli tämän harvan kerran sellainen olo, että jollain tasolla käsitin omakohtaisesti mistä tässä puhuttiin.

      Poista