Neuvostolyriikkaa 4

Neuvostolyriikkaa sarjassa hyppäsin ykkösosasta suoraan neloseen, koska sen osan sain lainaan. Laina-aika alkaa lähestyä loppuaan, joten käydä rohelsin läpi koko kirjan sunnuntaina. Eipä siinä ole kuin 174 sivua, niin että ei ollut mikään ylivoimainen urakka.

Neljännessä osassa otetaan käsittelyyn sellaisia runoilijoita, joita ei vielä aiemmissa osissa ole esitelty. Kirjan toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Runoja suomensivat Natalia Baschmakoff, Aila Meriluoto, Pekka Pesonen, Pentti Saaritsa ja Ilpo Tiihonen. Alussa on Johdatukseksi-niminen kirjoitus, jonka pääosin laati Pekka Pesonen. Suosittelen Pesosen kirjoitusta sellaiselle henkilölle, joka haluaa tietää mitä runoudessa tarkoitetaan käsitteellä sosialistinen realismi. Pesonen tarkastelee Neuvostoliiton runoutta monelta eri kantilta, poimin tähän kuitenkin vain tekstistä ensimmäisenä löytyvän, hienon kiteytyksen 1930 ja -40-lukujen neuvostorunoudesta:

Runouden ja hallitusvallan sille asettamien normien välillä ei juuri ilmennyt näkyvää kitkaa. Syynä ei ollut kuitenkaan se, että runous olisi ollut vain orjallista, huonoa kirjallisuutta. Monilla taiteilijoilla vaatimukset vastasivat heidän omaa näkemystään ja innoitustaan. Optimismi, usko tulevaisuuteen, teemojen etsintä kunniakkaasta menneisyydestä ja raskaasta, mutta uljasta tulevaisuutta luovasta nykyisyydestä synnytti vahvan tunnelatauksen kannattamaa runoutta.

Uskoisinpa jopa, että edellä oleva piti paikkansa monien osalta vielä pitkään sotien jälkeenkin. Sitä paitsi se runouden uljashenkisyys mielestäni näkyy ja tehoaa minunlaisiini herkkiin, nuoriin lukumiehiin. Minusta sosialistinen realismi on parhaimmillaan ponnistelujen romantiikkaa, ihmisen taistelua paremman tulevaisuuden puolesta. Kirjassa kerrotaan sekin, että sosialistinen realismi vahvistettiin vuoden 1934 I kirjailijakokouksessa ainoaksi luovan taiteellisen toiminnan metodiksi.

Kirjassa esitellään yhdeksän runoilijan elämää ja runoutta. Puheena olevasta kirjasta lukemani perusteellä listaan aika lyhyesti jotain pientä ja nättiä jokaisesta runoilijasta:

Nikolai Tihonov (1896 – 1978) valmistui Pietarin kopiksesta. Hän soti talvisodassa Suomea vastaan ja osallistui myöhemmin mm. Berliinin valtaukseen. Niinpä Tihonov sopii erinomaisesti Leningrad – Ost-Berlin -haasteen runoilijaksi. Lainaankin tähän katkelman hänen runostaan Balladi nauloista. Runo kertoo sotalaivan miehistöstä, joka kohtaa kunniakkaasti loppunsa:

Miehistä kaikkein nuorin, rohkein, uhmapäisin

katseli kuinka aurinkoinen aallokossa läikki.

”Samapa sikseen, sanoi, – tuleehan se kerta.

Rauhallisinta kai on päällään kilometri merta.”

Nikolai Tihonov: Balladi nauloista (1921 – 24) suomentanut Ilpo Tiihonen

Nikolai Zabolotski (1903 – 1958) oli siitä kiinnostava runoilija, että hän muutti lapsena vanhempiensa mukana seudulle, jota asuttivat suomensukuiset marit. Ilmeisesti elämä oli luonnonläheisempää kuin venäläisillä ja tämä vaikutti runoilijaan, jonka runoissa kuvataan marien lisäksi myös luontokappaleita.

Daniil Harms (1906 – 42) kirjoitti absurdeja tarinoita ja lastenrunoja. Valitettavasti kokoelmaan ei ole suomennettu yhtään hänen lastenrunoaan. Harmsin tarinoita on saatavilla suomennettuina ainakin kolmen tai neljän kirjan muodossa. Olen lukenut niistä pari ja minusta Harms kyllä ottaa poliittisesti kantaa toisin kuin Pesonen Johdatuksessa kirjoittaa.

Stepan Štšipatšov (1899 – 1979) kirjoitti suosittuja helppotajuisia laulunomaisia runoja.

Margarita Aliger (1915 – 1992) kirjoitti sota-aikana kuuluisaksi tulleen runoelman partisaanityttö Zojasta, joka jää saksalaisten vangiksi.

Olga Berggolts (1919 – 75) kirjoitti nk. Piiritysrunoelmat Leningradin piirityksestä. Myöhemmin hän kirjoitti vielä Stalingradistakin.

Konstantin Simonov (1915 – 79) kirjoitti pääasiassa proosaa ja usein sota-aiheista. Sodan aikaan tulivat kuitenkin tunnetuiksi hänen sota-aiheiset runonsa, joista kaksi on kirjassa. Ne ovatkin ihan komeita, mutta niistä olisi ollut hankala näpsäistä katkelmaa, joten lukekaa itse, jos kiinnostaa. Runoa Odata minua mainostetaan kirjassa Neuvostoliiton tunnetuimmaksi sotarunoksi. Runossa sotilas kertoo taistelevansa sen voimalla, että tietää rakkaansa odottavan häntä vaikka mikä tulisi. Kirjasta löytyvä Dagestanilainen maljapuhe loppuu hersyvän pirullisesti. Simonov vuorotteli Aleksandr Tvardovskin kanssa suojasäitten ja tiukempien aikojen vaihdellessa aikakauskirja Novyj mirin päätoimittajana.

Leonid Martynov (1905 – 80) kuvataan mielenkiintoisena runoilijana, jota jotkut olisivat halunneet nimittää tieteisrunoilijaksikin. Valitettavasti kirjaan hänen töistään valitut viisi runoa eivät tuo tätä puolta esiin.

Aleksandr Tvardovski (1910 – 71) toimi aikakauskirja Novyj mirin päätoimittajana suojasäitten aikaan. Häneltä on kirjassa esillä kosolti runoja, pidin varsinkin varhaistuotannon selkeästä tyylistä ja maalaisaiheista. Tvardovski on kirjoittanut myös smolenskilaisesta kansanmies-tyyppisestä sotasankarista Vasili Tjorkinista. Tjorkin-runoja on mukana jonkin verran, mutta niistä en nyt innostunut.