keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Arja Eriksson: Eihän täällä kukaan tunne

Arja Eriksson (s. 1941) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Eihän täällä kukaan tunne eli Pohjolan väki etelän yössä. Luin sen.

Arja Erikssonin toinen romaani kertoo suomalaisesta ryhmämatkasta, vieläpä keihäsmatkasta, Mallorcalle. Tässä romaanissa miehillä on vielä tumma puku yllä, paikallinen suomalaisravintola soittaa kuitenkin Junnu Vainion sijasta Irwinin iskelmää Saint Paulista ja Reeperbahnista. Matkailijoitten tunnelma on toisaalta muita tarkkaileva, toisaalta rennonpuoleinen. Tärkein juotava on hauskasti Cuba libre -niminen rommicola. Syötävistä mainitaan lihapullat ja tiikerikakku, paikallisista ainakin paella. Romaanin tapahtumat muistuttavat aidontuntuisesti ryhmämatkan meininkejä kiertoajeluineen, yökerhokierroksineen ja seksisekoiluineen. Itse tykkäsin siitä, että erotiikkapuolen kuvailu niukasti päihittää ryyppäämisen kuvauksen. Varsinkin romaanin naisväki pääsee maistamaan vierasta, mihinkään kovin rasvaiseen kuvailuun ei kumminkaan sorruta. Tästä pienen katkelman kautta näytettä. Huonetoverit Milja ja Leena keskustelevat huoneessaan toisistaan tekemistään huomioista:

 – Juma, kun sä oot hyvännäköinen, sanoo Milja sihisten.
 – Höh!
 – Olet sä, piru kun sullon tota eleganssia vielä lisäks...
 – Milja, sä juot ihan liikaa... pirtu nyt o mikään naisten juoma, sanoo Leena nuhtelevasti.
 – Ei sunkaan tänne o tultu monumentteja katseleen...

Kyllä niitä monumenttejakin katsellaan, romaanin aiheelle ihan sopivassa määrin. Linnoja ja katedraaleja tärkeämmässä asemassa on etelän yö ja ilon irti repiminen eroottisesta kiehnäämisestä ja cuba libreistä. Päähahmoiksi nousevat Leena ja Kati, nätit rouvat matkalla ilman aviomiestä. Parit löytyvät ja aidonoloisen hapuilun jälkeen tahritaan lakanoita ja puetaan leninki nurinpäin pimeässä hotellihuoneessa. Myös sivuhahmoilla on vientiä tai ainakin aikomusta sellaiseen. Koska Espanjassakin vallitsevat viileät kelit, ei kellään pahemmin nahka pääse palamaan ja kun kukaan ei tunne, ei palamisesta ole pelkoa muutoinkaan. Palaaminen kotiin on lopulta edessä, siellä odottavat Suomen sää, arkinen työ ja oma perhe. Etelässä niitä harvemmin mainitaan, mitä pidän varsin onnistuneena matkailusuoritteena.

Suomalaisten työssäjaksamisen kannalta nämä etelän reissut ovat olleet jo pitkään sitä elämän eliksiiriä, jota odotellessa monet jaksavat nousta aamuisin sängystä herätyskellon soiteltua sulosäveliään. Sen puoleen ja ehkä noin muutoinkin kiinnostuksesta toisten ihmisten elämänmenoa kohtaan oli ihan kiva lukaista tämä pieni romaani. Usein olen kadehtinut niitä, jotka kykenevät noita lyhyitä suhteita luomaan ja läpiviemään. Tällaisten kertomusten kautta osaa sitten vähän suhteuttaa heidän elämäkokemustaan omaan pikimustaansa.

Kirjassa on 170 sivua. Sen lukemiseen minulta hurahti kolmisen päivää. Seuraavaksi on tarkoitus lukaista romaani vielä vähän pisemmästä reissusta.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse

Ernst Lampén (1865 – 1938) kirjoitti koko joukon matkakirjoja sekä matkailua käsitteleviä lehtijuttuja. Vuonna 1918 julkaistiin hänen teoksensa Suomea maitse ja meritse. Se sisältää alkusanojen lisäksi yhdeksän tekstiä, jotka kotimaan eri matkakohteista kertoen hahmottelevat huumoristisella otteella Suomen ja suomalaisuuden ääriviivoja tähtäämättä silti mihinkään kaiken kattavaan lopputulemaan. Lampén kertoo syntyneensä Kuopiossa, mutta Rantasalmi tuntuu olleen hänen rakas kotiseutunsa. Rantasalmen menneisyydestä kertova neliosainen teksti onkin pisin kaikista lukemani kirjan teksteistä. Niinikään savolaisuus on Lampénin sydäntä lähellä, Savon mailla liikutaan Rantasalmen lisäksi neljässä muussa tekstissä.

Matkailutuulesta. Kirjan alkusanoiksi asetettu teksti Matkailutuulesta on vuodelta 1901. Tuuli ei tässä tarkoita ilman liikettä vaan matkailijan mielialaa, saksaksi Laune. Lampén toivoisi suomalaisille matkailijoille enemmän saksalaista asennetta, jossa matkakohteitten arkipäiväisistä näkymistäkin osataan innostua.
Savonlinnan radan vihkiäiset. Helmikuussa 1908 valmistui rataosuus Elisenvaara – Savonlinna. Turistiyhdistyksen edustajana Lampén matkusti tuolloin Savonlinnaan juhlajunalla Helsingistä ja osallistui juhlapäivällisille. Minun isoukkini oli muuten rakentamassa kyseistä rataa, mutta tuskin osallistui kertomuksessa kuvailluille päivällisille, vaikka olisikin mukava niin ajatella.
Meriemme ulkoriutoilta. Ilmeisesti ennen ensimmäistä maailmansotaa sai Lampén tilaisuuden matkustaa luotsilaiva Valvojalla matkan Helsingistä Itämeren ulkosaarien ja Ahvenanmaan kautta aina Pohjanlahden perukoille Kemiin saakka. Häntä kohdeltiin hyvin, sillä häntä luultiin luotsihallituksen kamreeriksi. Teksti sisältää paikoin pahasti vanhentunutta huumoria, mutta myös hauskoja huomioita saariston meriluonnosta. Varsinkin riskilät ovat miellyttäneet Lampénia.
Juhani Ahon poikavuosilta. Lampén kävi koulua Kuopiossa ja asui tuolloin kortteerissa samojen täti-immeisten luona kuin tuleva kirjailija Juhani Aho veljinensä. Niinpä Lampén muistelee koulukasaikaansa, jota hän vietti yhdessä Brofeldtin poikain kanssa.
Keski-Savo: Rantasalmi. I Vanha kulttuuriseutu. Lampén kertoo Rantasalmen viljavuudesta, vauraudesta ja korkeasta väestöntiheydestä. Rantasalmella vaikuttanut Krogiusten pappissuku ja paikkakunnalle kartanoitaan kohottaneet kolkytvuotisen sodan upseerit saavat oman pienoishistoriikkinsa. Vanhojen uhripuitten kaataminen ja muitten kalevalaiseen perinteeseen kuuluneitten pyhien paikkojen hävitys oli kohdannut sitkeää vastarintaa Rantasalmella.
II Triviaalikoulu. Pikkuvihan jälkeen 1743 Lappeenranta tuli kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Siellä sijainnut triviaalikoulu (suunnilleen oppikoulu ja lukio) siirrettiin vuonna 1749 vauraalle Rantasalmelle, jossa se toimi vuoteen 1788. Eikä ilman kommelluksia. Sittemmin koulu siirrettiin Kuopioon, jossa siitä tuli myöhemmin Kuopion kimnaasi ja sittemmin Kuopion Lyseo.
III Savon kieliseikoista. Monenlaisten viittauksien kautta Lampén vahvistaa kuvaa siitä, miten tärkeä suomalaisille on suomen kieli. Laitan tähän erään kiinnostavan huomion 1700-luvun suomalaisen papiston asenteista heidän tuomiokapitulille lähettämiinsä kirjeisiin perustuen:
Kaikki Savon rovastit, kun he lainaavat suomalaisia sanoja kirjoituksissaan tuomiokapitulille, käyttävät aina seuraavaa lausetapaa: ”eli niinkuin se äidinkielellämme kuuluu”... Suomi oli siis heidän virallinen äidinkielensä. Ja tämä lausetapa esiintyy kirjelmissä 1700-luvun alkupuolella, rovastien käyttämänä, jotka olivat syntyneet 1600-luvulla.
IV Haapaniemen sotakoulu. Vuosina 1779 – 1819 toimi Rantasalmella Haapaniemen sotakoulu. Niinpä paikkakunnalla vaikutti kaksi merkittävää sivistyslaitosta kymmenisen vuotta. Sotakoulu levitti kulttuuria Rantasalmelle kadettien pitäessä yhteyttä paikalliseen väestöön mm. näytelmiä sisältäneitten illanviettojen myötä. Monet nimet Kadettikoulun oppilasluettelosta ovat tuttuja Runebergin runoteoksesta Vänrikki Stoolin tarinat. Kirjoituksen laatimisen ajankohta on huhtikuu 1918, jolloin ”konekiväärit papattavat ja kuularuiskut räiskävät Helsingin kaduilla”, niin että kynä Lampénin kädessä tutisee.
Ensi retkeni Oulun koskille. Koskenlaskua voiveneessä matkalla Kajaanista Ouluun suurena vesikesänä vuonna 1899.
Hellekesänä 1901. Lampén oli Iisalmessa Runnilla terveyslomalla nauttimassa kuulua lähdevettä. Enemmäkseen kirjoitus keskittyy kuitenkin savon murteen taitajan, Anna Sohv' Ryynäsen jututtamiseen ja naisten yöpaidan ylistämiseen miehellekin soveltuvana helleasuna. Myös asennetta alastomuuteen pohditaan. Sitten jutussa hypähdetään Tehin rantamille Sysmään viettämään kesäpäiviä purjehduksen parissa.
Pohjanmaan halki. Lampén teki matkan biilillä halki Pohjanmaan. Hän istui kyydissä ainakin Lapualta Jepuan kautta Uuteenkaarlepyyhyn ja siitä sitten Raaheen ja Ouluun ja aina Tornioon saakka. Kuvaillessaan peräpohjalaista kansaa Lampén keksii verrata heitä saksalaisiin, joitten on valittava helles oder dunkles – vaalean ja tumman väliltä. Tätä kysytään saksalaisilta kuulemma olutta ostaessa, kirsikoita valittaessa ja kenkäkaupassa. Peräpohjalaiset taas ovat joko suruttoman maailmallisia tummia tai sitten uskonnollisia vaaleita. Lampénin Pohjanmaan reissu muuten päättyy Luulajaan. Niin ne Suomen ja suomalaisuuden rajat ovat aina vuotaneet ja toivottavasti vuotavat jatkossakin.
Pieksämäelle. Kirjan hersyvintä humoristista antia edustaa kertomus matkasta Pieksämäelle helmikuussa joskus 1910-luvun puolivälin paikkeilla. Tuomas, sanavalmis savolaismies kyyditsee reessään Lampénia, joka on tullut tutustumaan vuokrattavana olevaan huvilaan. Tekstin lopussa Lampén yltyy runolliseen ylistykseen Siilinjärven ja Kuopion väliselle eteläisen Kallaveden selälle, jonka sivuitse moottoritie Kallansiltojen ylitse nykyjään männä humistaa:
Ollappa nyt veneessä Toivalan ja Kelloniemen välillä soutaja Ulla airoissa, Puijo edessä, Uuhmäki takana ja ilma täynnä hienoa metsä- ja suopalon tuoksua ja taivas autereinen ja pilvetön. Minun syntinen ruumiini ja sieluni eivät ymmärrä kaivata suloisempaa taivaan esimakua.
Itämeren jäitä murtamassa. Kotimaan matkailuun on Suomessa kuulunut jo vuosikymmenien ajan Tukholman risteily ja senkaltainen matka on tässä kuvauksen kohteena jäänmurtajamaustein. Koska englannin kieli ei tuolloin vielä ollut sellainen maailmankieli kuin nykyään, on risteilyaluksen nimi paluumatkalla Bore.

Kirjassa on 318 sivua ja paljon kuvia. Lukeminen vaati minulta usemman illanistujaisen.

torstai 2. marraskuuta 2017

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu merellä

Vuonna 1953 julkaistiin ensimmäistä kertaa Väinö Riikkilän (1906 – 1969) kirjoittama nuorisoromaani Pertsa ja Kilu merellä. Minä luin Iisalmen kirjaston poistomyynnistä hankkimani kappaleen tämä teoksen neljännestä painoksesta.

Mielikuvani Pertsan ja Kilun seikkailuista perustui pelkästään 1970-luvulla tehtyyn tv-sarjaan. Niinpä olinkin myönteisesti yllättynyt, kun lukemassani romaanissa Kilu ei yhtään ainutta kertaa sanonut ”Mennään kotiin” ja hän käyttäytyi muutenkin varsin harkitsevasti ja reippaasti. Samoin minua ilahduttivat kertomusten tv-sarjaa realistisemmat aiheet. Kun tv-sarjassa pojat selvittelevät rikoksia, joissa osallisina ovat Manki ja Arpinaama, ovat pojat lukemassani romaanissa ensimmäistä kertaa kesätöissä, pohdiskelevat tulevaisuuttaan melkoisen järkevästi ja suunnittelevat koulunkäyntiään ja tulevaa työuraansa. Lisäksi kuvioihin tulee mukaan Pirkko, poikien ikätoveri, joka voittaa poikien kunnioituksen topakalla ja reilulla käytöksellään. Kyse ei siis ole lastenromaanista vaan hieman varttuneemmille suunnatusta kerronnasta. Värikkäitten tapahtumien kipakka esiintymistiheys sekä päähenkilöitten yläkouluikäisyys ovat sentään omiaan tekemään kirjasta nuorisoromaanin.

Pertsa ja Kilu merellä kuvaa nuorten päähenkilöitten kesätyötä Sam-nimisellä pienellä hinaaja-aluksella jossain Kotkan tai Karhulan satamassa. Pertsa päätyy konemestarin alaiseksi ja Kilu kipparin alaiseksi. Muita työntekijöitä Samilla ei olekaan. Itse asiassa Pertsa ja Kilu tekevät pääosan töistä. Konemestari ja kippari pyrkivät pääsemään niin vähällä kuin mahdollista – myös työhönohjauksen osalta. Sehän se vasta realismia onkin. Laivan työtehtävien kuvaus on romaanin parhaita puolia, mutta se osoittautui minulle liian vaativaksi, sillä en ymmärrä koneista mitään edes punkan puolella. Luulenpa, että monen nuoren lukijan lukuinnolle tekninen kuvailu on saattanut tehdä tenän. Opin varsin nopeasti olemaan yrittämättä ymmärtääkään höyrykattilan toimintaa ja luin vain mitä ihmisyksilöille tapahtui. Ja tapahtuihan heille. Jo ennen kolmeakymmentä sivua Kilu on merihädässä. Näitä hätiä ilmaantuu sittemmin lisääkin ja loppupuoli romaanista menee osaksi meriselitysten parissa, joskin poikien laantumaton innostus oman elämänsä kehittämiseksi johtaa kertomusta myös muunlaisille urille.

Riikkilän kuvaus pysyy sikäli hienosti maanpinnalla, että tapahtumapaikat ja tapahtumiin liittyvät vuodenajan, sään ja tavallaan aikakaudenkin kuvailut tuntuvat tosilta ja enemmän itse-eletyiltä kuin läheltä seuratuilta. Sotien jälkeisen rauhan ajan Suomen reipas toimeliaisuus henkäileepi tapahtumien taustalta. Ihmiset tekivät tuolloin pienellä palkalla vaativaa ja raskasta työtä, jossa työaikalakia ei joudettu aina noudattamaan. Työturvallisuudesta puhumattakaan. Näytteeksi pieni kuvaus Samin työtehtävien jaosta:

Kippari, joka mukavuussyistä, kuten hän itse sanoi, oli muuttanut maihin asumaan, tuli konemestarin kanssa laivaan.
– Hei, pojat, hän huusi. – Vai luulette laivan olevan kunnossa. Messingit ovat kuin rupista perunaa ja akkunat – totta kai herrat itsekin näkevät, missä kunnossa ne ovat? Rätit heilumaan! Ja laiva irti! Viemme mutaproomun Kukorin taakse.

Kirjassa on 160 sivua. Luin sen neljässä päivässä. Pertsan ja Kilun seikkailuihin on minua laajemmin perehtynyt Jokke.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

V. Arti: Etelämeren salaisuus

Vuonna 1945 julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjailijanimimerkki V. Artin (1885 – 1963) nuorisolle suunnattu romaani Etelämeren salaisuus alaotsikoltaan Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Lukemani kappale edustaa teoksesta vuonna 1959 ilmestynyttä kolmatta painosta. Kirjan alkusivulle on kirjoitettu omistuskirjoitus Juhalle Jouluna 1965.

Halusin kokeilla V. Artin omaa tekstiä, sillä olin joku vuosi sitten lukenut hänen suomentamansa valikoiman roomalaisen Ovidiuksen (43 eaa. – 17/18 jaa.) Metamorphoses-teoksen runoista. Nyt lukemani romaani tietenkin poikkeaa monessa suhteessa Ovidiuksen runoista, joskin taivaallisten olentojen kanssa tässäkin ollaan tekemisissä. Kirjassa nimittäin kuvataan pikkuplaneetta Marinan putoamista jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian väliselle merialueelle. Jotta taivaallisten asujaimien kanssa päästäisiin tekemisiin, täytyy pikkuplaneetan olla asuttu, ainakin joittenkin sen asukkaitten selvitä hengissä Tyyneen valtmereen molskahtamisesta ja lisäksi jonkun Maan asukkaan täytyy päästä heitä tapaamaan. Nämä kaikki ehdot täyttyvätkin romaanissa, joten maailmat voivat kohdata etelän merellä.

Ihmissukukuntaa romaanissa edustaa sankarina japanilaismies nimeltä Rishito Hokurai. Pikkuplaneetan putoamisen synnyttämän valtavan hyökyaallon tuhottua Uudesta Seelannista Australiaan matkalla olleen rahti- ja matkustaja-aluksen Hokurai haaksirikkoutuu oudolle saarelle ja saa siellä kokea monet ihmeet ja kummat. Kaiken huippu löytyy maan alta, jonne avaruuden asujaimet ovat kovertaneet itselleen kaupunkeja. Hokurai saa tutustua sivistyneitten avaruusolentojen elämään keskustellen heidän kanssaan ajatustenlukua hyväksi käyttäen. Monensorttista porukkaa maanalaisista kaupungeista löytyykin, uskokaahan pois.

Kirjailija V. Arti on selvästi ollut kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Jo kirjan etukannessa häntä mainitaan suomalaiseksi Jules Verneksi. Mikään kopion kopio Artin romaani ei silti ole. Hän on keksinyt muukalaisten olemukseen monenmoisia omia jippojaan. Kirja myös säilyttää tasapainoisen kuvauksensa alusta loppuun. Loppupuolella olin sen verran tarinan lumoissa, että ihmettelin miksei kukaan ole järjestänyt tutkimusmatkaa niille seuduin, minne pikkuplaneetta putosi. Tähtitieteen ja muilla planeetoilla mahdollisesti esiintyvän elämän suhteen Artin romaanin loppuhaminoissa todetaan seuraavaa:

Tähtien kemiallinen kokoomus on huomattu pääpiirteissään samanlaiseksi; miksi niiden eläjät poikkeaisivat kovin jyrkästi toisistaan? Mitä kauemmaksi avaruuteen Maa-planeetalta mennään, sitä eriskummallisemmiksi – meidän silmillämme katsottuna – elämänmuodot mahtavat muuttua. Pikkuplaneetat, joita tunnetaan kuutisensataa, kuuluvat vielä aurinkokuntaamme. Minkälaista lienee jonkin kaukaisen linnunradan aurinkojakiertävillä tähdillä ja niiden kuilla?

Ehkäpä ei sentään niinkään kovin toisenlaista kuin meillä.

Olen sikäli samoilla linjoilla edellä mainitun kanssa, että meillä Maan asujaimillakin on paljon samaa keskenämme, vaikkei sitä ihan kaikki heti huomaa. Minäkin vaimon kanssa muutin omakotitalosta rivitaloon ja samat ohjelmat täälläkin televisiosta näkyvät, paitsi että piti hankkia käytetty digiboxi, joka ymmärtää kaapeliverkon kieltä. Nyt on meillä paljon enemmän tallennustilaa kuin siinä vanhassa boxissa, jonka kovalevy oli aina täynnä. Tosin komerot ovat täällä täyttyneet tavarasta, vaikka iso osa vietiin kierrätykseen. Moottorisahakin pääsi jonkun toisen autotalliin.

Kirjassa on 143 sivua. Lukemiseen kului neljä päivää, tosin eilen pidin huilia lukemisesta.

Löysin netistä myös tällaisen blogeerauksen lukemani romaanin varhaisemmasta versiosta eli vuonna 1929 julkaistusta V. Artin romaanista Mereen pudonnut tähti, jota kirjailija sittemmin oli hieman laajennellut.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Matti Nykänen myötä- ja vastamäessä

Juha Veli Jokisen toimittama mäkihyppääjänä tunnetuksi tulleen Matti Nykäsen (s. 1963) mietteitä sisältävä kokoelma Matti Nykänen myötä- ja vastamäessä julkaistiin vuonna 2010. Kirjanen sisältää paljon valokuvia, joista useita on otettu Matti Nykäsen keikkaillessa laulajana.

Matti Nykänen oli erittäin menestyksekäs mäkihyppääjä 1980-luvulla. Calgaryn olympiakisoissa vuonna 1988 hän putsasi pöydän voittamalla suurmäen ja normaalimäen kilpailujen lisäksi myös joukkuemäen Suomen joukkueessa. Oi niitä aikoja! Sittemmin Nykänen on esiintynyt myös viihdelaulajana. Hänen sanonnoistaan ja mietteistään on koottu jo muutama kirjanen.

Millaisina sitten näyttäytyvät Matti Nykäsen ajatukset ketjukolaajalle? Nykäsen ajattelu ei ole väkisin puserrettua, se on luomua – joskin ilmeisesti myynnin kannalta tarkoituksella valikoitua. Olen joskus katsellut muutaman jakson televisiossa esitettävästä sarjasta, jossa seurataan Matti Nykäsen elämän arkea. Niissä ohjelmissa hänen ajattelunsa ei ole poikennut tavanomaisesta. Niinpä on syytä olettaa, että kirjaan on haettu mietteitä, joitten arvellaan jotenkin sävähdyttävän lukijaa. Koska olen ikuinen vastarannan kiiski (tai vastamäen kottarainen!) koin mukavimpina ne mietteet, joissa Nykänen kertoo reilusti itselleen läheisistä, kotoisista asioista. Esimerkkinä seuraava poiminta:

Toivoin aina pikkupoikana hyviä suksia
joululahjaksi. Enää niitä ei voi toivoa.
Joululta odotan, että joku vähän muistaa.
Ja hyvät ruuat pitää olla.

Minä toivoin joululahjaksi yleensä Tarzan-kirjoja. Jos ei tullut riittävästi, niin ostin sitten itse itselleni syntymäpäivälahjaksi helmikuussa. Nyt muuton yhteydessä tajusin, etten enää ikinä lue niitä Tarzaneita ja annoin ne veljelleni. Mahtaako lukea hänkään? Ruokien suhteen on vaimon kanssa alettu tulla samantapaiselle linjalle. Mitä me kinkulla? Ei osata kunnolla paistaa sitä ja tulee rasvaa ja sitten sitä kinkkua jää syömättä. Ostetaan paketti siivutettua palvikinkkua ja Kuopion torilta valmiiksi keitettyä ja paistettua puolisen kiloa. Kyllä joulun lapsi sen kestää. Syödään vaikka rosollia ja laatikoita siitä edestä.

Nykäsen ajatukset seksistä ja parisuhteesta muistuttavat aika pitkälti suomalaisen miehen järkeilyä, ainakin mitä minä niitä miehiä tunnen. Seksi on tärkeää, mutta parisuhde vielä tärkeämpi. Kun Aulikki Oksanen kirjoitti, ettei synny rakkautta ilman oikeutta, Nykänen toteaa, että ei ole rakkautta, jos ei ole luottamusta. Tietysti Oksanen puhuu politiikasta ja Nykänen parisuhteesta, mutta ihan kurantteja mietteitä kumpikin. Pidän Matti Nykäsen mietteitten maanläheisyydestä, arkipäiväisyydestä, kotoisuudesta. Lopuksi haluan siteerata mietettä, joka juuri näin iltapäivällä alkaa maistua mukavimmalta kaikista mietteistä:

Se on onnea, että joku välittää ja kysyy,
haluatko kahvia.

Niin se on. Onni ei ole mikään suuri rubiini. Se on pikemminkin kupillinen kahvia, jonka tarjoaa joku, joka välittää.

Kirjassa on 93 sivua. Lukaisin sen päivässä.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Paavo Haavikko: Yksityisiä asioita

Paavo Haavikon (1931 – 2008) vuonna 1960 julkaistu esikoisromaani on nimeltään Yksityisiä asioita. Luin siitä vuonna 1973 ilmestyneen Delfiini-pokkarin, jonka lopusta löytyy Tuomas Anhavan kirjoittama jälkilause nimellä ”Toivo”. Romaanin loppusivuilta, kirjan välistä, löytyi kuitti, joka on päivätty 1.1.1971 – eli viisikymmentäyksi vuotta romaanin lopun päivämäärää myöhemmin. Uutta vuotta lienee oltu vastaanottamassa Osuusliike Kallan ravintolassa.
Haavikon romaani on minämuotoinen, aikajärjestyksessä etenevä kuvaus. Minäkertoja on mieshenkilö, pienen avustuskassan hoitaja. Hänellä on muutama alainen. Mies on naimisissa, hänen vaimonsa oli nuori mennessään avioon, intohimo liitossa on kokonaan miehen puolella. Alussa eletään kevättalvea 1917 Helsingissä. Helmikuun vallankumous on muuttanut valtaa Venäjällä, Suomessa vaikutukset ovat ulkokohtaisempia. Koko romaanin läpäisee kuvaus miehestä, joka seuraa Suomen tapahtumia lähinnä sivusta, omaan elämäänsä keskittyen. Hän tekee pientä kulanssia, saa siitä rapsutkin, mutta hänen kerrontansa säilyy lakonisena, alusta lähtien tuntuu kuin nautittaisiin haaleaa kesäkeittoa. Tarina kulkee hyppäyksittäin kuin hajanaisten päiväkirjamerkintöjen myötä yli Suomen sisällissodan, vankileirien ja puutteen, kunnes rauhoittuu oudosti, jotain pahaa ounastellen vuoden 1920 ensimmäiseen päivään. Omien enteilyjensä seurassakin minäkertoja pysyttelee arkisten seikkojen havainnoinnissa: miten tiilirivillä on koristettu rapattua seinää, miten valonsäteet uivat sisään varastorakennuksen lautojen raoista.

Ihme kyllä pidin kirjasta. Haavikon tekstit, joita tunnen (ei niitä monta ole), ovat olleet minulle liian vaikeatajuisia. Tämän romaanin teema tuntuisi olevan sen esitteleminen, miten ihminen ympärillä vellovan kriisin keskelläkin joutuu ja pystyy toimimaan omista asioistaan huolehtien – elämään jonkinlaista kavennettua arkea. Kirjan kansikuvassa (Kosti Antikaisen tekoa) on kuvattuva lierihattuinen mies ulsteri päällä ja salkku kädessä. Hänen sisällään on sama mies. Kansikuva kiteyttää sen, että kyseessä on minäkerronta, mutta toisaalta tuo mieleen sanonnan Omnia mea mecum porto. Voi olla, ettei ole niin tarkoitus, minusta vain päähenkilö tuntuu kypsyvän tämänkaltaiseen ajatukseen kaiken näkemänsä keskellä. Hänen sisällään on hän itse, vain se mikä hänellä itsellään on sisällään, on hänen.

Luin tätä kirjaa aika monta päivää, kun on muuton takia pitänyt opetella kaikennäköiset yksityiset asiat alusta uudellen. Romaanin loppu tuli yllättäen, Anhavan jälkilause on 28 sivua pitkä. Huomasin sen muutoin kuin pituutensa puolesta muistuttavan blogikirjoitusta, joten kirjoitin ensin oman sepustukseni ja luin Anhavan tekstin vasta sitten.
Tuomas Anhavan näkemys Haavikon romaanista poikkeaa täysin minun näkemyksestäni. Sikäli kuin tajuan Anhava lukee Yksityisiä asioita jonkinlaisena lapsuudesta kumpuavan tunnekyvyttömyyden kuvauksena. Hän kirjoittaa näin:
Toivo ei ole niinkään itseensä sulkeutunut kuin itseltään tietymättömissä, miltei itsetön, niin tyyten ympäristön ehdoilla eläjä. Se mikä hänessä tuntuu 'pidättyväisyydeltä' on heikon minän vajavaista yhteyttä keneenkään sinään.
Jostain syystä Anhava näkee romaanista kertomista helpottavaksi nimetä kirjan minäkertoja Toivoksi. (Minusta vaikkapa Heikki sopisi paremmin.) Anhava myös näkee kirjassa rivien väliin kirjoitetun suhteen minäkertojan vaimon ja minäkertojan veljen Villen välillä. Millainen suhde olisi ollut kyseessä, sitä Anhava ei täsmennä. Ja parempi niin.

Kirjassa jälkipuheineen päivineen on 228 sivua. Luin sitä toista viikkoa vähän kerrassaan.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Lars Huldén: Yhä mennään eteenpäin

Lars Huldén (1926 – 2016) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun runoteoksen Kroppen sig framåt lutar. Vuonna 2015 julkaistiin kirjasta Pentti Saaritsan tekemä suomennos nimellä Yhä mennään eteenpäin. Luin sen.

Huomasin, että äitini syntyi ja kuoli samana vuonna kuin Huldén. Mitä näihin lukemani teoksen runoihin tulee, olin ilahtunut siitä, että kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Huldén ei piilottele sanottavansa takana, hänen ajatuksensa ovat selkeitä ja on helppo ymmärtää mistä hän kirjoittaa. Teos on erinomaisesti järjestelty. Alku sisältää pitempiä, proosallisesti kuvailevia runoja, jotka antavat minulle lukijana kuvaa siitä millaisen henkilön runoja olen lukemassa. Ne esittelevät minulle vanhemman setämiehen, joka ei tärkeile vaan pohdiskelee milloin tärkeitä milloin hupaisalla tavalla vähemmän tärkeitä ilmiöitä. Vanheneminen nousee esiin siinä, että Huldén suoraan kertoo puhuvansa kuoleman kanssa. Kuolema-aihe on monessa runossa mukana, mutta se ei dominoi eikä Huldén sorru surkuttelemaan kaiken loppumista omalta kohdaltaan. Suoraan puhumisessa hän yltää peräti savolaiseen kierouteen pitkässä moniosaisessa runossaan Oikeudenkäynti. Maahan saapuneelta muukalaiselta kysytään oikeuden istunnossa mitä reittejä hän oli maahan saapunut.

Vastaus oli lyhykäinen: ”Minä tulin tänne suoraan”.

Teoksen runot on jaettu kolmeen osastoon, joista viimeinen on nimeltään Poetiikan perusasiat. Kuten nimestä voi arvata, näissä runoissa puhutaan runoista ja runoudesta ja runoilijoista. Runot ovat pääosin lyhyitä, säkeen pituisia, aforistisia, niitä on sijoiteltu pari kipaletta sivulle milloin on mahtunut. Runot keskustelevat keskenään, yhden runon teema pulpahtaa esiin jossain myöhemmässä runossa samalla aukemalla. Ne ovat nasevia, hauskojakin. Pidin mm. siitä miten Huldénin mielestä marssivien runojalkojen jalkahiki saattaa tuntua sietämättömältä. Näin siinä joskus tosiaan käy, olipa runoilija miten taitava tahansa. Runebergin päivänä syntynyt Huldén esittää myös, ettei Runeberg olisi voittanut mitään satsatessaan runon muotoon. Tätä ajatusta en ihan kybällä ymmärrä ja sikäli kuin ymmärrän en ole ihan samaa mieltä. Olkoonkin, että Runebergin runojaloillakin on ymmärrettävistä syistä märät jalkorätit hirvenhiihdon tietyissä vaiheissa.

Näitten lyhyitten runojen sijoittaminen kirjan loppuun on mielestäni todella onnistunut ajatus. Jos ne aloittaisivat teoksen, saattaisi kirjoittajasta syntyä vääränlainen kuva. Nyt pitemmät runot pohjustavat kokoelmaa kivalla, leppoisalla tavalla ja lyhyet, nasevat runot on helpompi ottaa vastaan.

Koska tämä kokoelma jäi käsittääkseni Huldénin viimeiseksi, haluan liittää tähän katkelman hänen runostaan, jossa runoilija kuvaa syksyä mm. seuraavilla säkeillä:

Vehreys joka muuttuu kellerrykseksi ja punerrukseksi
ja varsin pian ruskeudeksi, ennen kuin lumi tulee
ja laskee valkean kätensä kaiken ylle.

Kirjassa on 128 sivua. Aloin lukea kirjaa aamulla herättyäni ja kun viimeinen runo oli luettu näytti digiboxin kello maagista aikaa 12:34

Hämmästyttävä yhteensattuma on sekin, että eräässä runossa Huldén vertaa vuoden vanhaa runoutta autonkoreihin romuttamolla. Minä taas olen menossa maanantaina palauttamaan tämän lukemani kirjan Kuopion kirjastoon ja samalla käyn vaihtamassa meille vähän uudemman käytetyn auton entisen ruostuttua melkein puhki kurakaarien kohdalta.

Tämän kirjan lukivat myös Ulla ja Bleue.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Grigori Petrov: Valkoliljojen maa – Suomi

Venäläinen Grigori Petrov (1868 – 1925) kirjoitti teoksen, joka Suomessa tunnetaan nimellä Valkoliljojen maa – Suomi. Teoksella on pitkä ja polveileva historiansa. Petrov kirjoitti teoksen äidinkielellään, venäjäksi, mutta se julkaistiin ensimmäisen kerran lyhenneltynä bulgariaksi vuonna 1925. Kirjan bulgariaksi V stranata na belite lilii -nimiseksi kääntäneen D. Bojkovin esipuhe on sisällytetty lukemaani suomennokseen, jonka Pekka Karvanen teki vuonna 1978 Türker Acarolun vuonna 1968 laatiman turkinkielisen Ak zambaklar ülkesinde – Finlandiya -laitoksen pohjalta. Kirjaa on luettu Bulgarian ja Turkin lisäksi mm. arabimaissa, venäjäksi sitä ei vissiin ole vielä käännetty. Suomennoksen alusta löytyy Rae Murhun kirjoitus saatteeksi Suomalaiselle lukijalle. En saa siitä selvää milloin Petrov olisi Suomessa vieraillut, ehkä se ei ole niin merkityksellistäkään.

Valkoliljojen maa – Suomi on yhteiskunnallinen kuvitelma siitä miten kehittymätön ja sorrettu, köyhä agraarivaltio nousee sivistyksen myötä arvokkaaksi kansakunnaksi. Kirja ei oikeastaan kerro Suomesta, Suomi on lähinnä kulissi, johon Petrov on kuvaelmansa rakentanut. Toki tekstissä on vahvasti läsnä kansallisena herättäjänä J.V. Snellman (1806 – 1881). Varmaan jokin osa Petrovin tekstistä on sovitettavissa Snellmanin elämään. Koska en Snellmania henk.koht. tunne en pysty sanomaan mikä se osa olisi. Jotenkin en vain ole saanut Snellmanista sellaista kuvaa, että hän olisi kirjan kuvauksen mukaisesti kulkenut Suomea päästä päähän, talvella suksin, keväällä ja kesällä veneellä tai jalkaisin. Mutta kansallinen herättäjä hän oli, julkaisi suomenkielistä sanomalehteä Kuopiossa, joka lukemassani teoksessa mainitaan Snellmanin syntymäkaupunkina. Suomentaja huomauttaa Snellmanin syntyneen Tukholmassa, mutta toimineen rehtorina Kuopiossa. Muutamia muitakin kansan opastajia kirjassa nostetaan esille, mm. makeiskuningas Järvinen (?), Kylälääkärin muistelmien kirjoittaja (?) ja pappi Makdonald (?). Minusta tuntuu, ettei näitten henkilöitten todellisia esikuvia kannata etsiskellä. Jos niin haluaa, voi heidän yhteydessään ajatella niitä monia suomalaisuusaatteen ja kansansivistyksen puolestapuhujia, joita Suomessa riitti 1800-luvulla ja sen jälkeen. Kuitenkin, koska Petrov kirjassaan mainitsee Lilliputtien maan, Don Quijoten, Robinson Crusoen ym. yhteiskunnallisen fabulan esimerkkejä, lienee yksinkertaisempaa, kun yrittää olla ajattelematta Suomea Petrovin tekstin yhteydessä.

Petrovin ajatus kansan sivistämisestä perustuu siihen, että 1) kansa itse haluaa kehittyä ja 2) löytyy sellaisia kansan parista nousseita hahmoja, jotka kykenevät opastamaan kansaa kehityksen teil. Kehitys alkaa paikallistasolta, kyläkouluista, tapakasvatuksesta, terveys- ja hygieniakasvatuksesta, maatalousneuvonnasta jne. Petrovin näkemyksen mukaan jopa armeijaan kutsutut nuoret miehet voidaan ”värvätä” ensin kasvamaan itse mallikelpoisiksi ja sitten armeijan käytyään, kotiinsa palattuaan toimimaan toisten opastajana ja esimerkkinä. Suuri merkitys on tietenkin opettajilla, lääkäreillä ja papistolla. Loppua kohti kirjassa pappi Makdonaldin näkemykset menevät kenties peräti universaalin uskonnollisuuden suuntaan. Hän korostaa itse, ettei puhu uskonnoista vaan uskonnollisuudesta:

– Minä olen sinussa, sinä minussa, me olemme maailmankaikkeudessa, maailmankaikkeus on meissä. Kaikki olemme yhdessä, olemme yhtä. Jos vahingoitat maailmankaikkeutta, jos teet vahinkoa ihmiselle tai eläimelle, teet vahinkoa itsellesi, haavoitat ja teet pahaa itsellesi.
– Tätä sanotaan uskonnollisuudeksi, kirjoitti Makdonald.

Pappi Makdonald ajattelee, ettei uskonnollinen asenne sulje pois tiedon lisäämisen suosiollisuutta kehitykselle. Tiede on hyödyksi ja voi selvittää asiat perinpohjaisesti ja auttaa ihmiskuntaa pääsemään eroon sairauksista ja hallitsemaan luonnonvoimia, esimerkkinä mainitaan ukkosenjohdatin. Pelkkä hyvyys ei kuitenkaan riitä, sillä maailmassa toimii myös hajottavia voimia, joita Makdonald sysää Saatanan joukkoihin kuuluviksi. Niitä vastaan Makdonald kehottaa taistelemaan.

Minusta oli sinänsä ihan mielenkiintoista lukaista läpi tämäkin suomalaisuutta jossain mitassa sivuava teos. Varmasti Suomi on useimmille ihmisille maapallolla vieläkin sopivan tuntematon maa toimimaan pääosin sepitetyn yhteiskunnallisen kehityskertomuksen tapahtumapaikkana.

Kirjassa on 157 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Anu Rissanen ja Seppo Timonen: Hiekanpölläkkää

Hiekanpölläkkää – Välähdyksiä itsenäisen Siilinjärven 70-vuotiselta taipaleelta on Anu Rissasen kirjoittama ja Seppo Timosen toimittama paljon kuvia sisältävä kepeä historiikki Pohjois-Savossa sijaitsevasta Siilinjärven kunnasta. Minä asun Siilinjärvellä, vaimo kun sattuu olemaan täältä kotoisin. Minulle oli Kuopiosta asti tulleena hyväksi lukea joku Siilinjärven vaiheita käsittelevä teos ja tämä pölläkkäkirja oli siihen tarkoitukseen oikein passeli, vaikka Siilinjärvi onkin nykyisin jo 92-vuotias. Kirja näet ilmestyi vuonna 1995.
Siilinjärveltä löytyy soramonttujen lisäksi...
Kirjassa käsitellään Siilinjärven vaiheita kunnan kehityksen kannalta. Niinpä Siilinjärven luonnosta mainitaan lähinnä harjut ja niitten laaja hyväksikäyttö soranottoon. Aikoinaan maantiedon opettajani ihmetteli miten vauras Siilinjärven kunta kehtaa pitää sellaisia rumia soramonttuja kunnan keskustassa. Sitten hän tuumi, että kaipa se niitten soramonttujen takia niin vauras onkin? Siilinjärvellä on pohdittu joskus ns. luovan hulluuden käsitettä. Tällä on viitattu siihen rohkeuteen, jolla kunta on ottanut vastaan suuria työllistäviä hankkeita kuten Harjamäen mielisairaalan, Tarinaharjun keuhkotautiparantolan, Rissalan lentokentän ja Rikkihappo Oy:n kemian tehtaan. Kaikilla näillä on kirjassa oma lukunsa. Aiheet käsitellään mukavan keveästi, mitään ihmeempää pönötystä en huomannut edes vanhemman väen joskus pitemmissäkin muisteloissa. Jopa Siilinjärven kehittyminen kuntana Nilsiän, Maaningan ja Kuopion maalaiskunnan kylistä itsenäiseksi kunnaksi on saatu kuvattua mielenkiintoisesti. Ilmavuutta on lisätty jakamalla kunnan muovautumisen kehityskaari kahteen osaan.
...herkkiä haapoja,
...sympaattisia kaunottaria,
Koska olen viäräleokanen savolaenen – ja ehkä muustakin syystä – kiinnitin jo kirjan alkuvaiheissa huomiota pariin yksityiskohtaan. Ensiksikin muistelijat kirjassa kertovat ilmiöstä, jota on kutsuttu passaamiseksi. Sillä tarkoitettiin junien ja laivojen tarkkailua milloin ne juna-aseman tai sataman laituriin saapuvat tahi sieltä lähtevät. Erityisesti tarkasteltiin matkustavaisia sekä toisia passaajia. Nykykielellä ehkä puhuttaisiin kyttäämisestä? Tätä on harrastettu Siilinjärvellä jo sata vuotta. Nykyään passaajat istuvat tai pelaavat hedelmäpeliä Siilinjärven marketeissa. Minulle on kerrottu, että aamuvuorossa passaavat eläkeläiset, päivisin koulukkaat ja iltaisin marketit keräävät maahanmuuttajien vastaanottokeskuksen väkeä, jotka siis vaikuttavat jo kouliintuneen siilinjärveläisiksi. Nykyään ei passata junia eikä laivoja vaan muita kaupassa asioitsevia.
...laulantaa,
...hämmästyttävää taituruutta,
Toinen asia, jota ei ole kirjassa nimetty, mutta jolle minulla on kyllä juuri sopiva nimi on toisen perseellä tulessa istuminen. Kuulemma jo vuonna 1780 on yritetty Siilinjärvelle saada aikaiseksi kappeliseurakuntaa, mikä on aikoinaan toiminut alullepanevana tekijänä uuden kunnan synnylle. Kannattajia on aluksi ollut paljon, mutta kun kyläkokous on kutsuttu koolle, ovat kannattajat livenneet riveistä ja jättäneet kannattamisen itseään rohkeammille, joita ei tietysti tällaisesta kunnasta nykyäänkään kovin monta löydy. Vasta reilun sadan vuoden jälkeen seurakuntahakemus on edennyt käsiteltäväksi. Siilinjärven kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1923. Vaikka vatulointi kunnan kehityksessä onkin myöhempinä aikoina vähentynyt, ovat siilinjärveläiset nähneet kunnia-asiakseen pitää kuntansa itsenäisenä ja korjata Kuopion läheisyydestä pelkät hyödyt.

...tunnetta
Liitän loppuun hirmusen hauskana pikku katkelmana kuvausta Pöljän rautatiepysäkillä ennen sotia työskennelleestä Pysäkki-Villeksi kutsutusta virkamiehestä. Hänen tavassaan kohdata asiakas kiteytyy jotain perin siilinjärveläistä asennetta kanssakulkijoita kohtaan:

Ville oli mainio supliikkimies, joka postia jakaessaan ylsi parhaimpiin sutkauksiinsa. Yhtään jakamaansa lähetystä ei Ville jättänyt kommentoimatta.

Niin ja Pöljän pysäkki.
Valitettavasti joudun uskomaan kuvauksen todenperäisyyteen, siksi tavanomaista kun leikin laskeminen toisen kustannuksella Siilinjärvellä tänäkin päivänä tuntuu olevan.
...ja tilhiä.
Kirjassa on 128 sivua ja lukaisin sen kolmessa päivässä.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Walter Appelqvist: Matti Pohto

Kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentutkija Walter Appelqvist (1900 – 1970) laati vuonna 1959 julkaistun elämäkerran Isostakyröstä kotoisin olleesta vanhojen suomalaisten kirjojen keräilijästä Matti Pohdosta (1817 – 1857). Yritin lainata aikaisemmin ilmestynyttä A. H. Virkkusen kirjoittamaa elämäkertaa samasta hahmosta, mutta sitä ei Kuopion kaupunginkirjaston varastosta pystytty paikallistamaan. Niinpä pyysin kirjastonhoitajaa hakemaan varastosta tämän toisen Pohtoa käsittelevän teoksen, minkä hän pian minulle toimittikin. Kirjan takaa löytyi vanha lainauskortti, jonka mukaan tämä teos oli lainattu kerran vuonna 1980. Lukusuorite on ollut ilmeisen suurpiirteinen, sillä minun piti leikata auki yksi aukeama, joka oli kirjapainon jäljiltä vielä kiinninäinen.

Kirjan lukemalla sain vaikutelman siitä, että Pohdolla oli suuri merkitys vanhojen suomalaisten kirjojen kokoelman uudelleen keräämisessä sen jälkeen kun aikaisempi laaja kokoelma Turun palossa (1827) tuhoutui lähes täydellisesti. Lähinnä lainassa olleet kirjat eivät päätyneet tulen ruuaksi. Päättäväisellä ja uutteralla työllään sekä osin kirjojen kerääjäkollegansa Emanuel Kanajärven (1801 – 1868) avulla ja Isonkyrön pitäjänapulaisen Frans Oskar Durchmanin (1813 – 1880) kannustamana Pohto keräsi Helsingin Yliopiston kirjastolle valtaosan Turussa tuhoutuneesta kirjallisuudesta, Appelqvistin arvion mukaan noin viisi kuudesosaa koko_elmasta.

Pohto oli loisen eli talottomana toisen taloudessa asustavan miehen poika. Hänen oppineisuutensa oli kelpo tavaraa lukukinkereillä, mutta mikään lukija hän ei luultavasti ollut. Silti Pohto oli hillittömän kiinnostunut vanhoista kirjoista ja hän pystyi tunnistamaan teoksen sen yksittäisten sivujen perusteella! Eikä pelkästään teosta vaan myös painovuoden ja painajan. Minulle syntyi lukemani perusteella se vaikutelma, että kirjat kiinnostivat häntä esineinä. Hän kunnosti ja sitoi kirjoja, joita oli saanut koottua vaikka osasistakin. Mutta sen lisäksi jotain muutakin arvoa kirjoihin on täytynyt hänen ajatuksissaan sisältyä. Pohto näet kiersi maata laajoilla alueilla ja hankki sinnikkäästi vanhoja kirjoja niitten omistajilta. Henkensä pitimiksi hän möi uudempia arkkiveisuja ja teki välillä maataloustöitä.

Appelqvistin arvion mukaan Pohdon kokoamien kirjojen määrä oli viitisen tuhatta. Näistä valtaosan hän lahjoitti osaksi elinaikanaan, osaksi testamentissaan seuraavan etuoikeusjärjestyksen mukaisesti: 1. Helsingin Yliopiston kirjastolle, 2. Kuopion uudelle Tuomiokapitulille, 3. Turun Tuomiokapitulin kirjastolle ja loput 4. Vaasan Kimnaasin kirjastolle. Kuopion tuomiokapitulin kirjastolta Pohdon kokoelma on siirretty Kuopion Lyseon haltuun. Olenkin jo monesti ihmetellyt Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta kirjoja hakiessani, miksi Kuopion Lyskällä on oma kirjasto tutkijoita varten ja nythän sekin mysteeri sitten ratkesi. Ajattelin ensin, että kampeutuisin Kuopion kirjastolle, jossa Lyseon kokoelmaa nykyään säilytetään ja pyytäisin saada ottaa valokuvan joistakin Pohdon lahjoittamista teoksista. Kokoelman vastuuhenkilö sattuu nyt olemaan lomilla, joten menköön nyt toistaiseksi ilmoille kuvitta ja kansitta tämä mun kirjoitukseni.

Pohto teki yhteistyötä myös toisen omaperäisen suomalaisen kirjallisuuden edistäjän, K. A. Gottlundin kanssa. Valitettavasti miesten intressit eivät ihan täsmälleen kohdanneet ja yhteistyön tulokset jäivät laihoiksi. Laitan tähän katkelman Helsingin Yliopiston kirjastonhoitajan Fr. Wilh. Pippingin (1783 – 1868) kuvauksesta Pohdosta, jonka kanssa Pipping teki yhteistyötä vanhan suomalaisen kirjallisuuden kokoelman kartuttamiseksi entiselleen:

Myytäviksi tai vaihdettaviksi aijotut kirjansa samoinkuin nekin, joita hän matkoillaan oli saanut, hän kantoi selässään tai veti pienessä kelkassa, huolellisesti käärittyinä useaan arkkiin kartuusipaperia ja päällimmäiseksi hän asetti palasen ruskeata nahkaa suojaksi kosteutta vastaan.

Pohdon eli Kirja-Matin, kuten häntä nimitettiin, kotitalon, Penttalan talon tytär, emäntä Liisa Klamppu kertoo Appelqvistin kirjassa Pohdon puhuneen itsestään seuraavasti:

”Hassunahan te kaikki mua pidätte, mutta niin ei tee Turkmanni, vaan kehoittaa jatkamaan.”

(Uuden Suomen artikkelista 14.8.1957)

Kirja-Matti kuoli Viipurin lähistöllä satunnaisen väkivallanteon uhrina, hänet haudattiin Ristimäen hautuumaalle Viipuriin. Osoituksena tuon ajan ihmisten arvostuksesta hänen tekemäänsä työtä kohtaan haudalle teetettiin suuren kirjan muotoinen hautakivi. Mitä sitten kertoo se, että Pohdon nimi on sijoitettu sen kirjan takakanteen? Ehkä se kuvaa vain hänen työnsä tulleen päätökseen.

Appelqvistin kirjassa on vajaat sata sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Ihan on sopivan pituinen elämäkerta minun luettavakseni.

Muissa kirjablogeissa Appelqvistin teosta on luettu seuraavasti:

perjantai 22. syyskuuta 2017

Anni Swan: Kaarinan kesäloma

Anni Swan (1875 – 1959) kirjoitti vuonna 1918 julkaistun tyttöin romaanin Kaarinan kesäloma. Luin sen.

Kaarina käypi koulua Helsingissä vaikka ilmeisesti asuu Hämeessä. Isän sairastuttua äiti tekee taloudellisia järjestelyitä, joitten seurauksena Kaarina sisaruksineen passitetaan kesäloman ajaksi Jenny-tädin luo, sillä kotitalo vuokrataan lääkärille ja äiti vie isän hoitoon Ranskanmaalle. Kaikeksi huipuksi Jenny-täti ilmoittaa, ettei voi ottaa vastaan Kaarinaa vaan ainoastaan nuoremmat sisarukset, sillä tupa on täynnä hänelläkin. Kaarina vastaa lehti-ilmoitukseen ja ottaa aika lailla umpimähkään vastaan kotiopettajan pestin Savosta.

Swan kirjoittaa tehokkaasti – ainakin aikuisväestöön kuuluvan lukijan näkökulmasta. Tarina etenee Savoon ja lopuksi on Kaarinalla edessä kotiinpaluu, paljon uutta oppineena. Joku voisi luonnehtia tätäkin teosta kasvutarinaksi, minusta se vaikuttaa enemmän selviytymiseltä. Yhtä sun toista Kaarinalle sattuu ja tapahtuu kesän aikana, onneksi muutamia juttuja jää tapahtumattakin. Romaanissa on pari lämpöisellä tavalla hupsua sivuhenkilöä, pidin toimestaan erotetusta maisterista, joka elelee tyttärensä kanssa pikku mökissä kirjojensa keskellä. Maisteri puhuttaa Kaarinaa, joka tunnustaa olevansa innostunut historiaan. Tästä pikku katkelma:

– Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?
– Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

Romaanin rakenteessa on selkeä, hyvin voimakas huippukohta, vaarallinen saariseikkailu, jonka jälkeen jännite pakkaa lepsahtamaan, ainakin setälukijan mielestä. Onneksi Swan saa maisterin kodin tapahtumilla viriteltyä koskettavia ja hauskoja juonenkäänteitä ja onnistuu herättelemään lukijan mielenkiinnon uudelleen.

Jos pitäisi jotain tähtiä tälle romaanille jakaa, toivon, että ne jakaisi joku toinen, sillä minä tunnustan olevani tähtien sijasta enempi kuutamolla näitten tyttöin lukemistojen suhteen. Joka tapauksessa luettua tuli ja vakuuttava kertoja on tämä Swan. Iris-rukka-elokuvan olen nähnyt tv:stä ja Iris Klewe lähettääkin kesälomalla töitä paiskivalle Kaarinalle kirjeen pyytäen tätä luokseen, mutta Kaarina päättää hoitaa hommat loppuun. Hyvä, Kaarina!

Kirjassa on 156 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, tosin yhden välipäivän taktiikalla.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri

Viipurilainen Ellinor Mend (1896 – 1952) suunnitteli, kirjoitti ja piirsi vuonna 1920 kuvakirjan nimeltä Punikkityttö ja jääkäriupseeri. Kirja julkaistiin suomennettuna vuonna 1982. Ruotsin ja suomen kieltä (sekä vähäsen saksaa) sisältävän teoksen suomensi tarvittavilta osin Päivö Taubert. Alusta löytyy itsensä Kustantajan laatima esipuhe Kuka oli Ellinor Mend? Siitä käy ilmi, että Ellinor Mend asui viime sotiin saakka Viipurissa, eli hyvin toimeentulevassa perheessä, piirsi ja kirjoitti tätä kirjaa ennen muitakin kuvakirjoja sekä harrasti ratsastusta ja oli innostunut autoista.

Punikkityttö ja jääkäriupseeri on nähdäkseni nuoren, varsin suojattua elämää viettäneen neitosen seikkailuhenkinen kertomus Suomen sisällissodan ajan Viipurista. Juuri sellaisen kerrontaperinteen esimerkkinä sillä on oma kiistämätön arvonsa. Kuvakirja osoittaa mielestäni sen, miten ulkopuolisena varakkaan perheen tyttö on voinut katsella katkeran ja verisen sodan vyöryä kaupungissaan. Sisällissodan aikaisen Viipurin katunäkymiä on kuvattu ulkonaisesti varmaan hyvinkin totuudenmukaisesti, mutta selkeästi ylhäältä päin, voittaneen osapuolen kannalta. Voin kuvitella, miten kirjan tekijä on toisinaan uskaltautunut kaduille vilkuilemaan mitä siellä tapahtuu ja taltioinut näkemiään ja kuulemiaan sittemmin kuvakirjaansa. Katunäkymät sisältävät kiintoisia yksityiskohtia. Sisäkuvat säätyläiskodista eivät hehku ylenpalttista loistoa, mutta poikkeavat silti merkittävästi köyhän perheen tumman tuvan ankeudesta. Kuvakirjassa kuvattu murha ja yksittäiset teloitukset ovat valitettavasti vain pieni osa Viipurin kevään 1918 julmuuksista. Haluan uskoa, ettei Ellinor Mend tiennyt ihan kaikista kauheuksista, joita hänen kotikaupungissaan tapahtui.

Mielenkiintoinen kirjanen, hyvä, että se on julkaistu. Pienen kertomuksen ja sen esitystavan kautta avautuu ikkuna menneeseen maailmaan ja ehkä myös siihen, miten ihminen suhtautuu yhteiskunnassa tapahtuvaan kuohuntaan, milloin se ei kovin läheisesti kosketa hänen omaa elämänpiiriään. Kustantajan esipuheessa mainostama kertomuksen sisältämä (itse)ironia suuntautuu mielestäni lähinnä oman lähipiirin elämäntapaan ja asenteisiin, minua se ei erityisemmin vakuuttanut enkä kaikilta osin ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Kirjassa on 109 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Kirjan on lukenut myös Paula sekä Koivistoinen.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Immi Hellén: Punaposki, kultasuu

Immi Hellén (1861 – 1937) kirjoitti paljon lastenrunoja, jotka ovat teknisesti korkeatasoisia ja jotka näennäisestä helppoudestaan huolimatta sisältävät runosta toiseen toistuvia kasvatuksellisia arvoja, jotka arvot pohjautuvat kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, vaatimattomuuteen ja luonnollisuuteen. Hellénille ei olisi tarvinnut kertoa, että lasten kasvatukseen kuuluvat rajat ja rakkaus. Hellénin runot ovat minulle tulleet osin huomaamattani niin tutuiksi, että tuntuu kuin olisin kuullut niistä valtaosan, vaikka en muista niitä koskaan erikseen lukeneeni. Nytpä sitten luin kauniin lastenrunoja sisältävän valikoiman nimeltä Punaposki, kultasuu kuvailevana alaotsikkona oikeutetusti Runoaarteita. Kirjan kuvituksena on käytetty vanhoja kiiltokuvia, mikä saattaa harhauttaa lukijan pitämään luettavaa pikku hymyllä kuitattavissa olevana satuiluna. Aikuisen lukijan onkin nähtävä jonkin verran vaivaa kurkistaakseen runojen satuverhon taakse. Kirja ilmestyi vuonna 2000. Minä ostin kirjan toisen painoksen kierrätyksestä kahdella eurolla.

Useimmat suomalaiset tuntevat virren 971, joka alkaa sanoilla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sanat ovat Immi Hellénin, runo on nimeltään Enkeli ohjaa. Runon viidennessä säkeistössä sanotaan seuraavasti:

Ja syntikin mustia
verkkoja vaan
on laajalle laskenut
korpehen maan.

Virsikirjasta tätä säkeistöä ei löydy, muutenkin synnistä puhuminen on ihmiselle nykyään aika vierasta. Kaikkihan sitä tekevät. Se käy kuin hengittäminen. Hellénin runojen maailmassa lasta ohjataan karttamaan vääriä valintoja ja pyrkimään hyvään. En tiedä miten tämä nykyään toteutetaan varhaiskasvatussuunnitelmissa. Runoissa on myös viekkaita ja riitaantuvia hahmoja, ihan kuten nykypäivän animaatioelokuvissakin, siinä mielessä Hellénin runot eivät kuvaa pelkkää päivänpaisteista kukkaketoa. Kettu jahtaa jäniksiä ja naapureiksi päätyvät varikset ja harakat sättivät toisiaan. Mutta koti kuvataan yleensä idyllisenä paikkana, jossa lapsi saa kasvaa turvassa. Hellénin runoissa rakennetaan sitä perusturvallisuuden maailmaa, jota pidetään kaikille ihmisolennoille tärkeänä. Kylmästi ajatellen kaikki turvallisuus on vain illuusiota, toisaalta voi miettiä millaisia yksilöitä kasvattaa maailma, josta se turvallisuuden illuusiokin on purettu pois.

Merkittävä teema Hellénin runoissa on leikki, satu, uni, miten sitä nyt nimittääkin, minusta saman asian eri puolia. Mielikuvitusmaailmaa pidetään usein lapsen maailmana. Näyttää se silti maistuvan taiteilijallekin tuottaen kauniin runollista tekstiä:

Kutsuu satujen saari
kaikkine ihmeineen.
Tarujen toivonkaari
viittoo ylitse veen.

(Purjeeni valkeat väikkyy)

Kirjassa on 178 sivua. Viimeisellä sivulla on kiiltokuvassa enkeli orvokkien keskellä. Aloin lukea kirjaa tänä aamuna viideltä ja sain sen lukaistuksi parahiksi ennen kymmentä vaille kahdeksan aamuhartautta. Kiva kirja, lukekeepa työkii!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Pilvivene – Larin Parasken runoja lapsille

Juminkeon julkaisu nro 44 on inkeriläissyntyisen folkloristin Mirja Kemppisen toimittama pieni runokirjanen nimeltä Pilvivene, alaotsikkona Larin Parasken runoja lapsille. Vuonna 2004 ilmestyneen kirjan alusta löytyy Mirja Kemppisen lyhyt kuvaus Larin Parasken elämästä.

Larin Paraske (1833 – 1904) syntyi inkeriläiseen orjaperheeseen. Hän muutti avioliiton myötä Karjalan kannakselle ja vapautui siten maaorjuudesta. Paraske tuli 1850-luvulla tunnetuksi runonlaulajana. Myöhemmin hänestä tuli runonlaulun ikoni Suomessa. Tämä ei tehnyt hänestä varakasta vaan Paraske kuoli köyhänä. Larin Paraske oli inkerikko, hän ei siis kuulunut kumpaankaan tuon ajan Kannaksen tärkeimmistä heimoista, ei äyrämöisiin eikä savakoihin. Ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia inkerikkoja asui myös Kannaksella. Lukemissani runoissa joskus tuohukset palavat, mutta muutoin ei kirkkokunta nouse niissä esille.

Lukemani kirja löytyi kirjaston lanu-osastolta. Aivan ilmeisesti runot on valittu lapsilukijoita silmällä pitäen. Luultavasti myös sanamuotoja on helpotettu nykylukijalle. Siitä huolimatta vaikeusastetta riittää ihan kivasti aikuisellekin lukijalle. Varsinkin mikäli oletetaan, että runoista voisi nauttiakin eikä pelkästään häthätää ymmärtää. Näissä runoissa on helpotteena aikuiselle lukijalle se, että ainakin jotkut niistä ovat toisintoja tai jotain vastaavia omia sovituksia, joitten jokin toinen versio on jopa minullekin tuttu. Esimerkiksi Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä (v. 1870) laulellaan juomalaulua Elettiinpä ennenkin vaikk' ojan takan' oltiin. Tämän runosen eräs versio löytyy tästäkin kirjasta nimellä Elettiin ennen meillä. Runossa: ojan puita poltettiin, syötiin ojan kalloi, ojan vettä keitettiin. Kun taas Kiven romaanissa: ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Luomisruno sisältää mielenkiintoisen toisintokimaran. Alussa kuvataan pääskylintua, joka etsii paikkaa mihin munia munasensa, mutta löytää vain sotilaivan, jonka kannelle pyöräyttää kultaisen munansa. Tämä kuvaus soi samoilla aallonpituuksilla Kalevalan luomiskertomuksen kanssa, jossa sotka pyöräyttää munan luoden maan kuoren. Tämän jälkeen Jumala tuo suuren tuulen ja ves'satteen, joka kaataa pesän ja munat joutuvat veteen. Sekä laiva (vrt. arkki) että munien uittaminen sopivat yhteen Raamatun vedenpaisumuksen kanssa. Lopuksi pääsky käy sepällä teettämässä raudasta ja pihlajasta haravan, jolla sitten haravoi vedestä palasia munista: valkuaisesta tulee kuu ja ruskuaisesta tähti. Vedestä haravointi käy yksiin Lemminkäisen äidin toimenpiteitten kanssa Tuonelan joella ja eiköhän taivaankappaleitten syntykin mene samankaltaisia latuja kuin Kalevalan luomiskertomuksessa.

Luultavasti olisi Larin Parasken runojen lukeminen ilman helpottavaa tekstinmuokkausta ja ilman sanastoapuja hieman turhan vaativaa. Mutta näillä avuilla tämmöinen 75-sivuinen teos tuli minulta luettua sunnuntaisen aamun aikana.

Tämä pieni kirjanen on luettu myös blogissa Kaikkea kirjasta.