perjantai 22. syyskuuta 2017

Anni Swan: Kaarinan kesäloma

Anni Swan (1875 – 1959) kirjoitti vuonna 1918 julkaistun tyttöin romaanin Kaarinan kesäloma. Luin sen.

Kaarina käypi koulua Helsingissä vaikka ilmeisesti asuu Hämeessä. Isän sairastuttua äiti tekee taloudellisia järjestelyitä, joitten seurauksena Kaarina sisaruksineen passitetaan kesäloman ajaksi Jenny-tädin luo, sillä kotitalo vuokrataan lääkärille ja äiti vie isän hoitoon Ranskanmaalle. Kaikeksi huipuksi Jenny-täti ilmoittaa, ettei voi ottaa vastaan Kaarinaa vaan ainoastaan nuoremmat sisarukset, sillä tupa on täynnä hänelläkin. Kaarina vastaa lehti-ilmoitukseen ja ottaa aika lailla umpimähkään vastaan kotiopettajan pestin Savosta.

Swan kirjoittaa tehokkaasti – ainakin aikuisväestöön kuuluvan lukijan näkökulmasta. Tarina etenee Savoon ja lopuksi on Kaarinalla edessä kotiinpaluu, paljon uutta oppineena. Joku voisi luonnehtia tätäkin teosta kasvutarinaksi, minusta se vaikuttaa enemmän selviytymiseltä. Yhtä sun toista Kaarinalle sattuu ja tapahtuu kesän aikana, onneksi muutamia juttuja jää tapahtumattakin. Romaanissa on pari lämpöisellä tavalla hupsua sivuhenkilöä, pidin toimestaan erotetusta maisterista, joka elelee tyttärensä kanssa pikku mökissä kirjojensa keskellä. Maisteri puhuttaa Kaarinaa, joka tunnustaa olevansa innostunut historiaan. Tästä pikku katkelma:

– Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?
– Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

Romaanin rakenteessa on selkeä, hyvin voimakas huippukohta, vaarallinen saariseikkailu, jonka jälkeen jännite pakkaa lepsahtamaan, ainakin setälukijan mielestä. Onneksi Swan saa maisterin kodin tapahtumilla viriteltyä koskettavia ja hauskoja juonenkäänteitä ja onnistuu herättelemään lukijan mielenkiinnon uudelleen.

Jos pitäisi jotain tähtiä tälle romaanille jakaa, toivon, että ne jakaisi joku toinen, sillä minä tunnustan olevani tähtien sijasta enempi kuutamolla näitten tyttöin lukemistojen suhteen. Joka tapauksessa luettua tuli ja vakuuttava kertoja on tämä Swan. Iris-rukka-elokuvan olen nähnyt tv:stä ja Iris Klewe lähettääkin kesälomalla töitä paiskivalle Kaarinalle kirjeen pyytäen tätä luokseen, mutta Kaarina päättää hoitaa hommat loppuun. Hyvä, Kaarina!

Kirjassa on 156 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, tosin yhden välipäivän taktiikalla.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri

Viipurilainen Ellinor Mend (1896 – 1952) suunnitteli, kirjoitti ja piirsi vuonna 1920 kuvakirjan nimeltä Punikkityttö ja jääkäriupseeri. Kirja julkaistiin suomennettuna vuonna 1982. Ruotsin ja suomen kieltä (sekä vähäsen saksaa) sisältävän teoksen suomensi tarvittavilta osin Päivö Taubert. Alusta löytyy itsensä Kustantajan laatima esipuhe Kuka oli Ellinor Mend? Siitä käy ilmi, että Ellinor Mend asui viime sotiin saakka Viipurissa, eli hyvin toimeentulevassa perheessä, piirsi ja kirjoitti tätä kirjaa ennen muitakin kuvakirjoja sekä harrasti ratsastusta ja oli innostunut autoista.

Punikkityttö ja jääkäriupseeri on nähdäkseni nuoren, varsin suojattua elämää viettäneen neitosen seikkailuhenkinen kertomus Suomen sisällissodan ajan Viipurista. Juuri sellaisen kerrontaperinteen esimerkkinä sillä on oma kiistämätön arvonsa. Kuvakirja osoittaa mielestäni sen, miten ulkopuolisena varakkaan perheen tyttö on voinut katsella katkeran ja verisen sodan vyöryä kaupungissaan. Sisällissodan aikaisen Viipurin katunäkymiä on kuvattu ulkonaisesti varmaan hyvinkin totuudenmukaisesti, mutta selkeästi ylhäältä päin, voittaneen osapuolen kannalta. Voin kuvitella, miten kirjan tekijä on toisinaan uskaltautunut kaduille vilkuilemaan mitä siellä tapahtuu ja taltioinut näkemiään ja kuulemiaan sittemmin kuvakirjaansa. Katunäkymät sisältävät kiintoisia yksityiskohtia. Sisäkuvat säätyläiskodista eivät hehku ylenpalttista loistoa, mutta poikkeavat silti merkittävästi köyhän perheen tumman tuvan ankeudesta. Kuvakirjassa kuvattu murha ja yksittäiset teloitukset ovat valitettavasti vain pieni osa Viipurin kevään 1918 julmuuksista. Haluan uskoa, ettei Ellinor Mend tiennyt ihan kaikista kauheuksista, joita hänen kotikaupungissaan tapahtui.

Mielenkiintoinen kirjanen, hyvä, että se on julkaistu. Pienen kertomuksen ja sen esitystavan kautta avautuu ikkuna menneeseen maailmaan ja ehkä myös siihen, miten ihminen suhtautuu yhteiskunnassa tapahtuvaan kuohuntaan, milloin se ei kovin läheisesti kosketa hänen omaa elämänpiiriään. Kustantajan esipuheessa mainostama kertomuksen sisältämä (itse)ironia suuntautuu mielestäni lähinnä oman lähipiirin elämäntapaan ja asenteisiin, minua se ei erityisemmin vakuuttanut enkä kaikilta osin ymmärtänyt sen tarkoitusta.

Kirjassa on 109 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Kirjan on lukenut myös Paula sekä Koivistoinen.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Immi Hellén: Punaposki, kultasuu

Immi Hellén (1861 – 1937) kirjoitti paljon lastenrunoja, jotka ovat teknisesti korkeatasoisia ja jotka näennäisestä helppoudestaan huolimatta sisältävät runosta toiseen toistuvia kasvatuksellisia arvoja, jotka arvot pohjautuvat kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, vaatimattomuuteen ja luonnollisuuteen. Hellénille ei olisi tarvinnut kertoa, että lasten kasvatukseen kuuluvat rajat ja rakkaus. Hellénin runot ovat minulle tulleet osin huomaamattani niin tutuiksi, että tuntuu kuin olisin kuullut niistä valtaosan, vaikka en muista niitä koskaan erikseen lukeneeni. Nytpä sitten luin kauniin lastenrunoja sisältävän valikoiman nimeltä Punaposki, kultasuu kuvailevana alaotsikkona oikeutetusti Runoaarteita. Kirjan kuvituksena on käytetty vanhoja kiiltokuvia, mikä saattaa harhauttaa lukijan pitämään luettavaa pikku hymyllä kuitattavissa olevana satuiluna. Aikuisen lukijan onkin nähtävä jonkin verran vaivaa kurkistaakseen runojen satuverhon taakse. Kirja ilmestyi vuonna 2000. Minä ostin kirjan toisen painoksen kierrätyksestä kahdella eurolla.

Useimmat suomalaiset tuntevat virren 971, joka alkaa sanoilla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sanat ovat Immi Hellénin, runo on nimeltään Enkeli ohjaa. Runon viidennessä säkeistössä sanotaan seuraavasti:

Ja syntikin mustia
verkkoja vaan
on laajalle laskenut
korpehen maan.

Virsikirjasta tätä säkeistöä ei löydy, muutenkin synnistä puhuminen on ihmiselle nykyään aika vierasta. Kaikkihan sitä tekevät. Se käy kuin hengittäminen. Hellénin runojen maailmassa lasta ohjataan karttamaan vääriä valintoja ja pyrkimään hyvään. En tiedä miten tämä nykyään toteutetaan varhaiskasvatussuunnitelmissa. Runoissa on myös viekkaita ja riitaantuvia hahmoja, ihan kuten nykypäivän animaatioelokuvissakin, siinä mielessä Hellénin runot eivät kuvaa pelkkää päivänpaisteista kukkaketoa. Kettu jahtaa jäniksiä ja naapureiksi päätyvät varikset ja harakat sättivät toisiaan. Mutta koti kuvataan yleensä idyllisenä paikkana, jossa lapsi saa kasvaa turvassa. Hellénin runoissa rakennetaan sitä perusturvallisuuden maailmaa, jota pidetään kaikille ihmisolennoille tärkeänä. Kylmästi ajatellen kaikki turvallisuus on vain illuusiota, toisaalta voi miettiä millaisia yksilöitä kasvattaa maailma, josta se turvallisuuden illuusiokin on purettu pois.

Merkittävä teema Hellénin runoissa on leikki, satu, uni, miten sitä nyt nimittääkin, minusta saman asian eri puolia. Mielikuvitusmaailmaa pidetään usein lapsen maailmana. Näyttää se silti maistuvan taiteilijallekin tuottaen kauniin runollista tekstiä:

Kutsuu satujen saari
kaikkine ihmeineen.
Tarujen toivonkaari
viittoo ylitse veen.

(Purjeeni valkeat väikkyy)

Kirjassa on 178 sivua. Viimeisellä sivulla on kiiltokuvassa enkeli orvokkien keskellä. Aloin lukea kirjaa tänä aamuna viideltä ja sain sen lukaistuksi parahiksi ennen kymmentä vaille kahdeksan aamuhartautta. Kiva kirja, lukekeepa työkii!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Pilvivene – Larin Parasken runoja lapsille

Juminkeon julkaisu nro 44 on inkeriläissyntyisen folkloristin Mirja Kemppisen toimittama pieni runokirjanen nimeltä Pilvivene, alaotsikkona Larin Parasken runoja lapsille. Vuonna 2004 ilmestyneen kirjan alusta löytyy Mirja Kemppisen lyhyt kuvaus Larin Parasken elämästä.

Larin Paraske (1833 – 1904) syntyi inkeriläiseen orjaperheeseen. Hän muutti avioliiton myötä Karjalan kannakselle ja vapautui siten maaorjuudesta. Paraske tuli 1850-luvulla tunnetuksi runonlaulajana. Myöhemmin hänestä tuli runonlaulun ikoni Suomessa. Tämä ei tehnyt hänestä varakasta vaan Paraske kuoli köyhänä. Larin Paraske oli inkerikko, hän ei siis kuulunut kumpaankaan tuon ajan Kannaksen tärkeimmistä heimoista, ei äyrämöisiin eikä savakoihin. Ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia inkerikkoja asui myös Kannaksella. Lukemissani runoissa joskus tuohukset palavat, mutta muutoin ei kirkkokunta nouse niissä esille.

Lukemani kirja löytyi kirjaston lanu-osastolta. Aivan ilmeisesti runot on valittu lapsilukijoita silmällä pitäen. Luultavasti myös sanamuotoja on helpotettu nykylukijalle. Siitä huolimatta vaikeusastetta riittää ihan kivasti aikuisellekin lukijalle. Varsinkin mikäli oletetaan, että runoista voisi nauttiakin eikä pelkästään häthätää ymmärtää. Näissä runoissa on helpotteena aikuiselle lukijalle se, että ainakin jotkut niistä ovat toisintoja tai jotain vastaavia omia sovituksia, joitten jokin toinen versio on jopa minullekin tuttu. Esimerkiksi Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä (v. 1870) laulellaan juomalaulua Elettiinpä ennenkin vaikk' ojan takan' oltiin. Tämän runosen eräs versio löytyy tästäkin kirjasta nimellä Elettiin ennen meillä. Runossa: ojan puita poltettiin, syötiin ojan kalloi, ojan vettä keitettiin. Kun taas Kiven romaanissa: ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Luomisruno sisältää mielenkiintoisen toisintokimaran. Alussa kuvataan pääskylintua, joka etsii paikkaa mihin munia munasensa, mutta löytää vain sotilaivan, jonka kannelle pyöräyttää kultaisen munansa. Tämä kuvaus soi samoilla aallonpituuksilla Kalevalan luomiskertomuksen kanssa, jossa sotka pyöräyttää munan luoden maan kuoren. Tämän jälkeen Jumala tuo suuren tuulen ja ves'satteen, joka kaataa pesän ja munat joutuvat veteen. Sekä laiva (vrt. arkki) että munien uittaminen sopivat yhteen Raamatun vedenpaisumuksen kanssa. Lopuksi pääsky käy sepällä teettämässä raudasta ja pihlajasta haravan, jolla sitten haravoi vedestä palasia munista: valkuaisesta tulee kuu ja ruskuaisesta tähti. Vedestä haravointi käy yksiin Lemminkäisen äidin toimenpiteitten kanssa Tuonelan joella ja eiköhän taivaankappaleitten syntykin mene samankaltaisia latuja kuin Kalevalan luomiskertomuksessa.

Luultavasti olisi Larin Parasken runojen lukeminen ilman helpottavaa tekstinmuokkausta ja ilman sanastoapuja hieman turhan vaativaa. Mutta näillä avuilla tämmöinen 75-sivuinen teos tuli minulta luettua sunnuntaisen aamun aikana.

Tämä pieni kirjanen on luettu myös blogissa Kaikkea kirjasta.

lauantai 16. syyskuuta 2017

K. A. Gottlund: Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa

Innokas Suomen kielen vaalija ja suomalaisen kansanperinteen tallentaja Carl Axel Gottlund (1796 – 1875) teki vuonna 1817 kolme kuukautta kestäneen matkan Ruotsin keskiosissa sijaitseville metsäisille seuduille, joilta hän tahtoi löytää nk. metsäsuomalaisten jälkeläisiä. Tältä matkalta Gottlund kokosi laajan aineiston, josta julkaistiin lopulta ainoastaan hänen matkapäiväkirjansa Dagbok öfver dess resor på Finnskogarna i Dalarne, Helsingland, Vestmanland och Vermland år 1817. Tarkkaa julkaisuvuotta en saanut selville, tekstin perusteella vaikutti siltä, että lukemani suomennoksen pohjana on ollut 1870-luvulla julkaistu versio, sillä Gottlund parissa paikoin muistelee paljon retkensä ajankohtaa myöhempiä asioita. Vuonna 1928 ilmestyi suomennos Ruotsin suomalaismetsiä samoilemassa, alaotsikoltaan Päiväkirjaa vuoden 1817 matkalta. Suomennoksen laati Väinö Salminen (1880 – 1947). Hän kirjoitti suomenkielisen laitoksen esipuheen sekä kirjan lopusta löytyvät suomentajan laatimat selitykset ja lisäykset. Paikoitellen päiväkirjaa on suomennoksessa lyhennelty.

Alkujaan ruotsinkielinen Gottlund oli oppinut suomea ja tallentanut nuorena kansanperinnettä kotipaikkakunnallaan Juvalla, eteläisessä Savossa. Gottlundin matkakirjan suomennoksen selitysosiossa Salminen kertoo miten opiskellessaan Upsalan yliopistossa Gottlund oli kirjoittanut pitkän kritiikin saksalaisen Friedrich Rühsin teoksesta Finland und seine Bewohner (vuodelta 1809), jonka tiedot metsäsuomalaisten osalta ovat kuulemma pääosin peräisin Henrik Gabriel Porthanin kirjoituksesta Om de på svenska sidan boende Finnar (vuodelta 1793). Halu tarkastaa Rühsin kirjassa esitettyjä tietoja, kiinnostus kansanperinteeseen, vanhaan suomalaiseen mytologiaan ja suomen kielen historiaan ja kielen muuntumiseen innoittivat Gottlundin lähtemään kesällä 1817 matkalle. Hän tahtoi selvittää missä määrin muusta Suomesta eristyksissä eläneitten metsäsuomalaisten piirissä olisi säilynyt tietoa mm. vanhoista kansanrunoista ja loitsuista. Hän teki matkan isänsä myöntämien varojen turvin.

Ennen matkaansa Gottlund oli saanut kuulla ristiriitaisia lausuntoja siitä, puhuivatko aikoinaan Ruotsiin uutisasujiksi muuttaneitten suomalaisten jälkeläiset enää suomea. Jotkut kertoivat suomen kielen taidon heiltä kokonaan unohtuneen. Ensimmäisellä kohtaamisellaan ”metsäsuomalaisten” kanssa Gottlund kertoo havainneensa suomalaisaksentin ruotsia puhuvien rautaruukin työläisten puheessa, vaikka miehet väittivätkin suomen kielen puheenparren heiltä kokonaan kadonneen. Vasta kun Gottlund itse puhutteli vanhempaa miestä suomeksi, uskaltautui mies käyttämään omaa äidinkieltään, suomea. Kävi ilmi, että muutkin seurueen suomalaistaustaiset puhuivat suomea puhtaammin ja virheettömämmin kuin Gottlund itse puhui. Miehet kertoivat ruotsalaisten pappien väittäneen, ettei heidän mongerrustaan Suomessa enää ymmärrettäisi. Lisäksi suomen kielen puhujia ja yleensä suomalaisia uutisasujia oli miesten kertoman mukaan suorastaan vainottu ja hätistelty pois uusilta asuinpaikoiltaan Ruotsissa. Niinpä metsäsuomalaisten jälkeläiset olivat oppineet pitämään salassa suomen kielen taitonsa ja puhuivat suomea vain silloin kun ruotsalaiset eivät olleet kuulolla. Paikalliset viranomaisetkaan eivät välttämättä tienneet heidän suomenkielisyydestään.

Gottlund havaitsi, että useimmat Ruotsin metsiin muuttaneista olivat murteen ja jälkeläistensä perimätietojen perusteella lähtöisin pohjoisesta Savosta. Jonkin verran Gottlund tapasi muualtakin lähteneitten jälkeläisiä. Pääsyynä muutolle oli ollut pakolaisuus – monet olivat lähteneet Suomesta sotien riehuessa kotiseuduillaan. Gottlund sai selville, että suomalaisia oli muuttanut Ruotsin metsäseuduille vuosisatojen aikana, varhaisimmat 1500-luvulla, ehkä aikaisemminkin. Jotkut väittivät asuinseuduiltaan löytyneen muinaisia asuinpaikkoja pakanuuden ajalta. Mutta tulijoita oli riittänyt vielä 1700-luvun alkupuolellakin. Minua yllätti lukea, että jotkut metsäsuomalaiset olivat pitäneet yhteyttä entiseen kotimaahansa. Varsinkin heidän joukostaan sotilaiksi valitut olivat saaneet nähdä Suomea ihan paikan päällä ja pitempiäkin aikoja. Myös paluumuuttajia oli joukkoon mahtunut.

Koska Gottlundin matka oli tieteellinen tutkimusretki, ovat päiväkirjan kuvaukset paikoin puuduttavaa paikkakuntakohtaista luetteloa suomalaislähtöisistä asukkaista, heidän sukutiedoistaan sekä muisteloistaan. Gottlund kirjasi merkillisen tarkasti ylös mitä hänelle tarjottiin ruuaksi taloissa. Tärkeinä ruokina toistuvat kuoripiimä ja pettuleipä. Suomalaismetsien väestö oli köyhää. Niinpä sianlihaa saadessaan Gottlund mainitsee siitä lähes hämmästellen. Viinaa tarjottiin siellä täällä. Tältäkin osin Gottlund täytti tiedemiehen kriteerit, sillä hän ei käyttänyt alkoholia, mitä pidättyvyyttä hänen tapaamansa väki ihaili. Yöpyminen tapahtui taloissa tai ehkä vielä useammin tallin ylisillä. Sänkyjä oli vain rikkaammalla väellä eikä niitä aina vieraalle riittänyt vaan Gottlund saattoi paremmassakin kortteerissa viettää yönsä esim. pöydällä maaten.

Matka oli vaarallinen, Gottlund vaelsi toisinaan pitkiä erämaataipaleita jalan, usein yksin, jolloin hän saattoi joutua eksyksiin synkillä saloilla tai vajota vetelään suohon. Saappaitten kulumisesta kertominen tuntuu luonnolliselta. Myös rosvot vaanivat yksinäistä matkamiestä, joka oli kuitenkin varustautunut pistoolilla ja sapelilla. Omat vaaransa tutkijan tielle asettivat nuoret neitoset, jotka kiinnostuneina ottivat vastaan ylioppilas-tulokkaan.

Olisi tosi kiva laittaa tähän joku näyte niistä teksteistä, joita Gottlund matkoiltaan löysi. Jonkin verran mainintoja on kirjassa, mutta mm. Gottlundin löytämää sampo-myytin selitystä ei Salminen ole raaskinut selitysosioon sisällyttää. Niinpä tipautan loppuun pätkän laulusta, jota Gottlundille oli esittänyt (sen sisältöä ymmärtämättä!) muutoin puhtaasti ruotsinkieliseksi kasvanut nuorimies nimeltä Olli Lassenpoika:

Mitäs minä huolin kuin juon ja laulan,
Paan minä käteni ystävän kaulaan jne.”

Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön lopussa toistuivat sanat: ”lipasooko se syväntäis.”

Eikö olekin hämmästyttävää lukea itäsavolainen aksentti tuosta sanasta syväntäis. Kaksisataa vuotta sitten suomea taitamattoman ulkoa opettelemasta laulusta!

Kovasti kiinnostaisi lukea enemmän näitä Gottlundin teoksia, mutta mihin mahtaa aikani riittää? Ehkä tuosta sampo-myytistä otan selvää, kun olen itsekin sille oman selitykseni kehitellyt.
Kuopion Linnanpellon kaupunginosasta löytyy kokoojaväylä nimeltä Gottlundinkatu. Kuva on otettu Gottlundinkadun ja Kalevalankadun risteyksestä.

Kirjassa on 256 sivua. Lueskelin sen läpi noin viikossa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna (1920 – 1992) kirjoitti vuonna 1948 ensimmäisen kerran julaistun romaanin Musta rakkaus. Luin vuonna 1957 ilmestyneen tekijän uusiman laitoksen, joten on paha mennä sanomaan, miltä osin lukemani teos vastaa alkuperäistä romaania. Tällaiseen pohdiskeluun on aihetta, koska vuonna 1957 valmistui Edvin Laineen romaanin pohjalta ohjaama, Juha Nevalaisen käsikirjoittama elokuva Musta rakkaus. Elokuvan pääosia esittävät Eeva-Kaarina Volanen, Jussi Jurkka ja Edvin Laine. Varsin onnistunut toteutus on elokuva ja hyvin pitkälti uskollinen nyt lukemalleni romaanille. Elokuvassa on romaanin nähden yksi merkittävä muutos sekä pari merkittävää lisäystä tärkeitten tarinanpalasten osalta. Toista tarinanpalasta esittää mehevällä tavalla Veikko Sinisalo.

Musta rakkaus sijoittuu Tampereelle. Ajankohta voisi hyvin olla se, jolloin romaani ilmestyi ensi kertaa, mutta esim. viittauksia vasta päättyneeseen sotaan en pannut merkille. Tarinan keskushahmoja on kolme: Arttu, tehdastyöläinen leskimies, Marjatta, hänen melkein täysi-ikäinen tyttärensä ja Pauli, nuori opiskelija teknillisestä koulusta. Paulin vanhempien kuoltua hänen setänsä elättää nuorukaista ja maksaa hänen opiskelunsa.

Pauli on kovettanut itsensä ja kasvattanut itselleen ylpeältä ja sulkeutuneelta vaikuttavan ulkokuoren, jonka alla sykkii voimakkaana toive onnesta. Sulkeutuneisuus on tehnyt Paulista yksinäisen, hän elää omien, painostavien ajatustensa parissa, odottaen valmistumistaan tekusta ja vapautumistaan setänsä huollettavana elämisestä. Paulin ylijännittynyt moraali luo jännitteen koko romaanille ja sen tapahtumille. Sillä Pauli kohtaa Marjatan, nuoret alkavat arastellen seurustelun ja rakastuvat nopeasti. Pauli nousee rakkauden tunteen siivin korkealle, niin korkealle, että hän alkaa epäillä tilanteen todellisuutta. Hänen epäilynsä ja korkeat moraaliset periaatteet rikkovat idyllin. Romaanissa seurataan kykeneekö Pauli hyväksymään toisten heikkouden, saati sitten omansa. Paulin sisällä myllertävät hurjat tunteet, jotka lyövät välillä rankasti yli äyräitten, kuten seuraavassa näytteessä:

Hän näki tällä hetkellä koko maailman vihollisenaan. Hänen mielestään tuo maailma oli ollut kelvoton häntä kohtaan, ja hän aikoi panna sen polvilleen. Ei hänellä mitään tarkempaa menettelyohjelmaa ollut, mutta päätös oli vankka. ”Työt moiset teen. En tiedä vielä mitkä, mutta niitä maa kauhistuu.”

Niin romaani kuin siitä tehty elokuva ovat mielestäni hyvin voimakkaita ja pelottavan uskottavan tuntuisia kuvauksia, joissa korostuu nuoren yksinäisen miehen intohimoinen kamppailu tavoitellun onnen ja sitä hänen käsistään raastavan todellisuuden välillä. Pauli on samaa sarjaa Goethen nuoren Wertherin kanssa, olkoonkin, että Paulin epätoivosta iso osa rakentuu hänen omista peloistaan. Pauli pelkää häpeää, tunne on varmasti tuttu lähes kaikille nuorille, mutta Paulin kohdalla se kahlitsee hänen luottamustaan toisiin ihmisiin ja johtaa kohtalokkaisiin virheliikkeisiin, joita hänen jäykkä kunniantuntonsa ei anna peruuttaa, vaikka mieli tekisi.

Niin elokuvan kuin kirjankin hahmoista lämpimin on Arttu, joka isänä tekee kaikkensa tyttärensä onnen eteen, mutta kompuroi ratkaisevalla hetkellä. Toisaalta – ratkaisu ei ole yksin hänestä kiinni, asiat etenevät Mustassa rakkaudessa synkästi kuin juna seinään, kiskoilta kun ei niin vain hypähdetä. (Älkää kysykö miksi se seinä olisi kiskoilla!)

Kirjassa on 213 sivua, sen lukemiseen kului peräti neljä päivää.
Sekin vielä, että muita romaanin lukeneita ovat mm. seuraavat bloginpitäjät:

maanantai 4. syyskuuta 2017

Kalle Päätalo: Susipari

Kalle Päätalo (1919 – 2000) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun näytelmän nimeltä Susipari. Kyseessä on draamaakin sisältävä komedia, jossa on seitsemän näytöstä (tai kohtausta).

Päätalon näytelmä sijoittuu vuoden 1960 tienooseen, Koillismaan kairoille, jossa laajat maa-alat käsittävä seurakunta saa uuden kirkkoherran. Hengenmies on myös toiminnan mies ja ottaa tehtäväkseen seurakuntansa siirtämisen uneliaisuuden ajasta uuteen aikaan. Hän ajaa vahvasti nuorison piiriin urheiluharrastusta saaden pojatkin tulemaan kirkkoon. Juureva sarka kynnettäväksi ovat seurakunnan rippikoulua käymättömät aikuiset sekä ”susiparit”, joita nykyään kutsuttaisiin avoliitossa eläjiksi. Kaikille taloille ei johda edes tietä, mutta kirkkoherra vierailee syrjäisillä kolkilla houkuttelemassa ja kannustamassa harhaavia lampaita seurakuntansa yhteyteen. Samaan aikaan itärajan yli on pitäjään jolkotellut kaksi sutta, joita poromiehet ahdistelevat.

Janne Tervamaa ja Saimi Tykky elävät pienessä talossaan neljän alaikäisen lapsensa kanssa. He ovat näytelmän susipari. Monelta osin ennalta aavistettava juoni kieputtaa varsinkin Jannea kovassa jaakopinpainissa kirkkoherran ja omien kovettuneitten asenteittensa kanssa. Saimi olisi avioliiton kannalla. Kirkkoherra on painimiehiä ja osaa muutenkin pelata korttinsa täydellisesti. Ratkaisu on kuitenkin lopulta Jannen omissa käsissä.

Olen kaksi kertaa yrittänyt lukea Kalle Päätalon teoksia ja molemmilla kerroilla mielenkiintoni lopahti jo alkuvaiheissa. Luultavasti koska hänen romaaninsa ovat niin paksuja. Tarkoitan kooltaan. Tässä näytelmässä on sellaisia maalaiskomedian piirteitä, jotka kenties toimivat näyttämöllä, jossa asioita ei ole hyvä esittää liian nopeasti, mutta luettuna juurevuutta oli paikoin niin että korvista tursui. Hyvänä puolena ovat kuitenkin dialogin runsaus (onhan kyse näytelmästä!) ja sepitteen suppeus. Pidin myös nykyaikaa edustavista hahmoista, jotka kevensivät kansankomedian ”lupsakkuutta”.

Laitan tähän näytteen tekstistä. Janne kertoo kirkkoherralle uskostaan Jumalaan seuraavaan tapaan:

Uskon ja en... Se on missä tilassa millonkin joutuu elämään. Isävanha sitä aina torotti, että kyllä jonku isomman voiman täytyy olla olemassa. Ihmisen väkevyys ja viisaus kun ei aina riitä.

Tällaiseen viisauteen voisi vielä lisätä, että ihmisen väkevyys ja viisaus se nykyisinäkin aikoina voi saattaa ihmiset tekemään sillä väkevyydellään ja viisaudellaan sellaista, että se vetää kättä ristiin täällä kaukana Keltaisen meren rannoiltakin.

Olen iloinen, kun sain luettua yhden Kalle Päätalon kirjan läpi. Tiedän että hän on monien suomalaisten suosikkikirjailija. Tässä kirjassa on 144 sivua ja kaikkiaan lukeminen vei minulta kolme päivää.

torstai 31. elokuuta 2017

August Ahlqvist: Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854 – 1858

Kuopiolaissyntyinen tutkimusmatkailija, kieltentutkija ja runoilija August Ahlqvist (1826 – 1889) teki runonkeruu- ja kieltentutkimusmatkoja Venäjälle 1850-luvulta lähtien. Hän kirjoitti vaikutelmia matkoiltaan Suomi-aikakauskirjaan ja Suometar-lehteen sekä Helsingin Yliopiston konsistoriolle. Nämä matkakuvaukset julkaistiin yhtenäisenä kirjana vuonna 1859 ja vuonna 1986 ilmestyi uusi painos nykyaikaisella kirjasinlajilla ja kieliasultaan jonkin verran korjailtuna – mm. w:tä muistuttava fraktuurakirjain on korvattu v-kirjaimella paitsi nimissä. Kirjaa on elävöitetty kuvilla, jotka ovat peräisin myöhemmiltä matkoilta. Ahlqvistin teosta Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854 – 1858 pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä matkakirjana.

Kirjan alusta löytyy Ilmari Vesterisen uutta painosta varten kirjoittama johdanto otsikolla August Ahlqvist Venäjällä. Vesterinen kertoo Ahlqvistin tutkimustyön merkityksen säilymisestä ja hänen joittenkin johtopäätöstensä liiasta suoraviivaisuudesta. Omassa tekstissään Ahlqvist samalla tapaa oikoo häntä aiempien tutkijoitten teoksissaan esittämiä tietoja. Vesterinen tekee selkeästi ja suppeasti selkoa nykytietämyksen (1980-luku) ja Ahlqvistin käsitysten eroista.

Matkakirjassaan August Ahlqvist kertoo huomioistaan neljällä matkallaan, joista ensimmäinen suuntautui lähialueille: Ahlqvist keräsi runolauluja, sananlaskuja, arvoituksia sekä murretietoa Karjalan Kannakselta vuonna 1854. Minua kiinnostavin huomio liittyy kahden kannakselaisen kansanosan äyrämöisten ja savakoitten esiintymiseen Kannaksella. Ahlqvist havaitsi, että vanhakantaista murretta puhuvat ja vanhan perinteen mukaan pukeutuvat äyrämöiset olivat pääasiallisena väestönä kolmessa kunnassa, nimittäin Raudussa, Sakkolassa ja Pyhäjärvellä. Muutaman kunnan alueella kulki jakolinja ja läntinen Kannas oli uudenaikaisemmin pukeutuvien ja uudempaa kannakselaismurretta käyttävien savakoitten aluetta, varsinkin Koivisto ja Viipuri. Selitys oli 1600-luvulla Tverin Karjalaan siirtyneiltä ortodoksisilta karjalaisilta tyhjiksi jääneet alueet, joille oli muuttanut savolaisia, jotka sitten olivat karjalaistuneet, mutta eivät ihan äkrämöisiksi asti.

Tämän matkansa jälkeen Ahlqvist teki samankaltaista tutkimustyötä Inkerissä ja vietti aikaa myös Virossa. Valitettavasti näiltä matkoilta hän ei pitänyt päiväkirjaa, joten matkoista ei ole laajempia mainintoja tässä teoksessa.

Seuraava matka suuntautui Aunuksen Karjalaan vuonna 1855. Aunuksessa Ahlqvist oli jo tekemisissä venäläisten kanssa, matka kävi hänelle oppiretkestä Venäjällä matkustamiseen. Hän jatkoi runonkeruuta, mutta keräsi myös kielitietoja, kuten sanastoa vepsän kielestä. Vepsän kielen tutkimuksen parissa Ahlqvist kertoo kohtaamisesta erään vanhan papin kanssa. Pappi pyrki auttamaan Ahlqvistia käännöstyössä ja muistiinmerkinnässä, mutta repesi heti alkuun ryyppäämään aivan hillittömästi. Ahlqvistin asiallisen pidättyvä, lähes virkamiesmäinen kuvaus miehen käyttäytymisestä sai minut melkein tukahtumaan nauruun. Ahlqvist pääsi apuristaan eroon vaihtamalla äkkiä paikkakuntaa. Toisen paikkakunnan apupappi osoittautui myös ryypyn mieheksi, mutta kykeni hoitamaan hommansa ja nautti yhteisönsä sekä Ahlqvistin arvostusta.

Kolmas ja neljäs Ahlqvistin matkoista suuntautuivat syvälle Venäjänmaalle. Vuosina 1856 ja 1857 hän tutki suomen sukukieliä ja niitä puhuvia kansoja Kazanin kaupungin ympäristössä, mikä tarkoitti laajaa aluetta. Kazan toimi lähinnä tukikohtana ja levähdyspaikkana. Tutkimuskohteina olivat tšuvaššit, tšeremissit (= marit) ja mordvalaiset. Ahlqvist kokosi tietoa näitten kansojen kielestä ja kulttuurista, heidän runojaan, arvoituksiaan ja faabeleitaan. Eräänä tutkijan itsensä mielestä merkittävänä seikkana nousee esiin sukukansojen kevätuhri Keremetille, epäjumalalle. Kylien miehet uhrasivat keväisin uhrilehdoissa kotieläimiä Keremetille hyvän sadon toivossa. Myös vainajia muistettiin, jotteivät he tulisi kummittelemaan eläville.

Vuonna 1858 Ahlqvist jatkoi matkaansa Kazanista Siperiaan, jossa hän tutki pääasiassa voguleja ja ostjakkeja. Siperiassa Ahlqvist matkasi syksyllä sekä talvella, jolloin käytettävissä olivat jäätiet suurilla Ob ja Irtysh -joilla. Jonkin verran hän kulki syksyllä myös jalan ja sai oppia, että vogulit tarkoittavat kuivalla maataipaleella kulkua sellaisen seudun halki, jossa ei tarvitse kahlata vyötäisiään myöten suossa, polvet sen sijaan voivat kastua. Tämän matkan kuvailussa huomiotani herätti se, että Siperia näyttäytyy rauhallisena seutuna, jossa ihmiset ovat luottavaisia ja luotettavia niin että seudulla asuvat venäläisetkin tuntuivat Ahlqvistista jotenkin rehdimmiltä kuin venäläiset vaikkapa Kazanin seuduilla.

Ahlqvistin matkakirja 1850-luvulta sisältää monella tapaa mielenkiintoista tietoa. Toisaalta vasta tekeytymässä oleva suomen kieli ei ole kaikistellen sujuvaa luettavaa. Kaikkia käsitteitä ei ollut vielä tuolloin olemassa suomen kielellä, joten Ahlqvist luo sanoja, joilla pyrkii kuvaamaan asioita ja ilmiöitä. Tämä sai minut monia kertoja aprikoimaan mistä oikein oli kysymys. Johdannossaan Ilmari Vesterinen onneksi selventää joitakin erikoisuuksia, mm. nahkaotus tarkoittaa turkiseläintä ja sana karva tarkoittaa väriä. Onnennettu tarkoittanee muuten ontoksi koverrettu (esim. kanootista). Matkat on ilmoitettu virstoissa ja rahayksikkö esim. ilmaisulla kop. hop. (= kopeekkaa hopeassa?). Usein Ahlqvist kuvailee sanallisesti esineitä tai ilmiöitä, joista minun oli todella vaikea saada käsitystä, joten luin sujuvasti läpi tällaiset tai koetin katsella kuvasivuilta apuja, joita joskus löytyikin.

Ison osan kuvauksesta muodostavat Ahlqvistin harmistumiset erilaisiin kohtaamiinsa vastoinkäymisiin. Toisinaan se kuulostaa juoruilulta, mutta ajoittain myös virkistää lukijaa. Kohtaamistaan kansoista Ahlqvist esittää omia näkemyksiään, joissa kenties on rivien välistä luettavissa kaipuu tuttuihin kotiympyröihin. Kielitieteelliset seikat Ahlqvist enimmäkseen säästää tieteellisiin julkaisuihin, tosin joitakin näytteitä hän lukijalle tarjoaa.

Kirjassa on 311 sivua ja luin sen läpi kuudessa päivässä. August Ahlqvist tunnetaan runoilijana nimellä Oksanen ja hänelle on nimetty kunniakuja synnyinkaupungissaan Kuopiossa runoilijanimensä mukaan.

perjantai 25. elokuuta 2017

Tapani Bagge: Alligaattori

Tapani Bagge (s. 1962) kirjoitti ja Jussi Kaakinen (s. 1978) kuvitti selkoromaanin nimeltä Alligaattori. Kirja ilmestyi vuonna 2017 eli tänä vuonna! ja kun nyt luin sen, se tarkoittaa, että Alligaattori on ensimmäinen blogiaikanani (2011 alkaen) lukemani teos, jonka olen lukenut sen ilmestymisvuonna! JEE!!! Nyt voin kerrankin osallistua vuoden parhaan kirjan äänestykseen blogistaniassa! Toivottavasti selkoromaanitkin hyväksytään mukaan kilpaan. Tai voisihan kisassa olla oikein selkoromaanisarja meille blogistanian vanhemmille lukijoille? Uskon, että Alligaattori olisi vahvoilla!

Mutta sitten itse selkoromaaniin. Kirjastossa kulkeissani lähellä blogihistoriani keskipäivää huomasin kirjastonhoitajain esille asettamana tämän kirjan nimeltä Alligaattori. Koska olin jo aikaisemmin lukenut ainaskin pari Tapani Baggen rikosromaania, tiesin hänet taitavaksi ja myös monipuoliseksi kirjoittajaksi. Bagge on kirjoittanut Cottoneita ja Muumeja, historiallisia dekkareita ja Kummisedän hautajaisia. Lisäksi hän suosii melkein yhtä lyhyttä hiuslaitetta kuin minäkin. Ja on melkein minun ikäiseni. Ja kun en ollut selkoromaania tietääkseni koskaan lukenut, poimin kirjan esittelyhyllystä ja pistin pussiin. Kirjaston ulko-ovella sitten muistin, että unohdin itsepalvelulainata kirjan, joten käväisin senkin vielä tekemässä.

Olen katsellut Ylen selkouutisia eräänkin kerran. Olen ajatellut tallentaa niitä unilääkkeeksi, mutta vaimo ei ole suostunut tähän. Sen sijaan tämä Baggen romaani (höystettynä Kaakisen sähäkällä kuvituksella) ei ole mitenkään unettavaa luettavaa. Se on nopeasti etenevää, viihdyttävää ja kuitenkin hyvin kertojan asettamissa raameissa pysyvää, sanalla sanoen taitavasti sepitettyä viihdekirjallisuutta. Huumoria riittää vaikka romaanin henkilöihin kohdistuvilta aineellisilta ja terveydellisiltä vahingoilta ei vältytä. Ei tässä silti sokersaksilla sormia katkota kuten jossain kovahenkisemmässä kirjallisuudessa. Mutta hampaat napsavat ja jalat kapsavat, ainakin karkuun juostessa. Loppuhaminoissa tuli mieleeni jopa Mynkhaussen, mikä tosin on tyypillistä miehisten veijaritarinoitten niissä vaiheissa, joissa pitää keksiä selitys poissaolosta kodin hengettärelle. Baggen tarjoamia meriselityksiä on ainakin hauska lukea. Näyte peräkärryn kiinnityksestä Volvon vetokoukkuun:

- Toivotaan. Mutta onko kärryssä paino liian takana? 
mietin ääneen.
- Volvon perä meinaa koko ajan nousta ilmaan, 
huomautin.
Koskela huitaisi kättään.
- Sata kilsaa... Sen mä ajan vaikka takapyörät ilmassa, 
Koskela sanoi.
Niin hän välillä ajoikin.

En oikeastaan viitsi erityisemmin kertoa romaanin juonesta, sillä tässä juoni on niin oleellinen osa tarinaa, että siitä ei paljoa huoli paljastaa. Mutta sen voin kumminkin sanoa, että käänteitä siinä juonessa riittää vaikka päällisin puolin seikkaillaan vain Sipoossa ja Nurmijärvellä.

Kannatan huraa-huutojen saattamana Tapani Baggen Alligaattoria vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi blogistanian äänestyksessä.

Kirjassa on 136 + 2 sivua. Lukaisin kirjan päivässä.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Saila Susiluoto: Siivekkäät ja Hännäkkäät

Saila Susiluoto (s. 1971) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun runollisen teoksen nimeltä Siivekkäät ja Hännäkkäät. Se kahahti haaviini kierrätyksestä ja lukaisin sen, koska kirjablogeissa puhutaan rakkausrunoista ja ajattelin, että katsotaan nyt olisiko mahdollista selvittää, onko tämä kirja kertomus rakkaudesta vai kuiskaako joku televisionäärisesti: ”Ei, vaan sodasta.”

Luin kirjan, jonka nimiösivulla ymmärtäväisesti kerrotaan sen sisältävän proosarunoja. Ajattelen niin, että rakkaus parisuhteessa on monen mielestä aluksi runollista ja se sittemmin muuttuu proosalliseksi ja ikuisuuden loppupuolella sitten taas runolliseksi. Jo yksin tästä päättelin kirjan kertovan rakkaudesta. Tai ainakin parisuhteesta. Käsitys rakkaudesta ja parisuhteesta on varmasti aina ollut ja tulee aina olemaan häilyvä, ihmisillä on siitä varmaan kullakin oma mielipiteensä, saattaapa olla useampiakin tilanteesta riippuen.

Koska kyseessä on lukijan mielikuvitusta siivittävä proosarunoteos, voi lukija kokea kirjan aiheen omasta taustastaan käsin monella tapaa. Niinpä tarkastelin kirjaa siltä kannalta olisiko sen sanaston perusteella pääteltävissä jotakin siitä, mistä kirjassa oikeastaan on kysymys. Tutkimuksessani käytin kynää ja paperilappuja, joille kirjoitin kunkin tutkimani sanan sen esiintyessä tekstissä. Valitsemani sanat eri muodoissaan olivat: rakkaus, sota ja häntä. Kun kirjan nimessä esiintyy Siivekkäät, olisi sekin luonnollisesti kuulunut mukaan tutkittavien joukkoon. Kirjassa kuitenkin käytetään siipi-sanan lisäksi useita siihen viittaavia sanoja, kuten lintu, lentäminen, kolibri ja olikohan perhonenkin, joten helpotin tehtävääni jättämällä siivet pois. Kaikki kolme valitsemaani sanaa esiintyvät kirjassa eri muodoissaan ja johdannaisineen suunnilleen yhtä usein, melkein 20 kertaa. Niitä yleisemmin esiintyy sana satu, joka on mukana useimpien runojen nimessä. Satu on kuitenkin mukana lähinnä sanojen runo tai laulu asemesta kuvastamassa kirjan satuviittauksia. Sota on mukana enimmäkseen muodossa soturi. Tutkimukseni perusteella ei voida vetää ihmeempiä johtopäätöksiä sen suhteen kertooko kirja rakkaudesta, sodasta vai hännästä. On siis täysin mahdollista, että joku supattaa sen kertovan parisuhteessa tapahtuvasta kehittymisestä, johon sisältyy sekä runollisia että proosallisia vaiheita.

Tykkäsin siitä, että runoilija on jakanut tekstit melko sinnikkäästi jokseenkin samanmittaisiin runoihin. Kukin runo muodostaa oman pienen tarinansa, joskin tarinat jatkuvat varsinkin runosarjojen eri runoissa ja loppua kohden eräänlaisena koosteena pulpahtelee pintaan monien aikaisempien runojen teemoja. Rakenne on siis hallittu, vaikka runojen tunnot singahtelevat väliin vallan vimmaisesti. Näytteeksi katkelma runosarjasta Siivekkäät ja Hännäkkäät:

Nainen tapasi miehen vuosien kuluttua. Naiselle oli kasvanut häntä
ja kultaiset kulmahampaat, miehestä tullut viisas Soturi. Yhäkö,
kysyi Soturi, pompit portailta? Yhäkö joku laittaa sinulle ruokaa,
syöt kaiken? Yhäkö olet kevyt kantaa ja painava? Mutta nainen ei
vastannut, hän itki kadonneita kenkiä, ihmisiä jotka jäivät kesken,
pääskynpesiä, jotka jäivät tyhjiin asuntoihin. Yhäkö, hymähti Soturi.

Tämän kirjan sain luetuksi päivässä. Kirjassa on 61 sivua.

tiistai 22. elokuuta 2017

Kansanrunoilijain runoja

Kansanvalistusseuran julkaisu vuodelta 1898 Kansanrunoilijain runoja on toinen osa sarjasta Helmiä Suomen runoudesta. Kyseessä on 64 sivua käsittävä runovihkonen, joka on maksanut alkuaan 25 penniä, sittemmin hintaa on korotettu lyijykynämerkinnällä 50 penniin. Vihkonen esittelee lukijalleen kahdeksan runontaitajaa, jotka luultavasti ovat pieksäneet kieltä penningittä 1800-luvun kulttuuri-Suomessa. Tämä pikku teos on siis vain maistipala korkeamman sivistyksen ulkopuolelta esiin nousseitten runoilijoitten töistä. Takakannessa esitellään teos Kahdeksantoista runoniekkaa (Hinta 2 markkaa), jonka mainitaan sisältävän valikoiman myös tässä vihkosessa esiteltyjen runoilijain sepitteistä.

Kaikki runot noudattavat perinteistä Kalevala-mittaa. Käyn läpi kaikki vihkon runot jonkinlaisilla maininnoilla:

Paavo Korhonen (tunnettu myös nimellä Vihta-Paavo, Rautalammilta, 1775 – 1840)
Suomen kielestä. Runo, jota tämän valikoiman viimeisessä runossa hieman mukaellen siteerataan. Korhonen korostaa runossaan suomen kielen alisteista asemaa valtakieleen, ruotsiin nähden. Sama asetelma nousee esiin koko tämän ajallisesti järjestetyn valikoiman ajan, joskin viimeinen runo mainitsee suomen kielen huomattavat edistysaskeleet 1800-luvun aikana. Ei tarvitse olla millään tavoin nationalisti tajutakseen, että kun nämä runoilijat kirjoittavat suomen kielestä, se ei tarkoita pelkästään kaunista runojen kieltä vaan jo nyt puheena olevasta runosta lähtien kyse on hallinnon kielestä ja siitä vielä monella tapaa laajennettuna itseilmaisun mahdollisuudesta. Nämä yhteenlaskien kyse on tasa-arvosta esim. lain edessä ja vapaudesta esitellä itse omia ajatuksiaan.
Entisestä ja nykyisestä ajasta. Sarkahousupappa uuninpankolta puhuu vanhoista ajoista, jolloin elettiin suu säkkiä myöten. Nuoret nauravat.
Viime sodasta. Runossa kuvataan Suomen sodan kansalle tuomaa kauhistusta.
Heikki Väänänen (Oulusta, kuoli noin vuonna 1810.)
Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta. Kyseessä on myös A. Kiven romaanissa Seitsemän veljestä mainittu kissapiirakka, joka oli talonpojan kosto ahneelle kaupunkilaiselle tullimiehelle. Runo on vuodelta 1801 (Suomen runottaren mukaan).
Pentti Lyytinen (Rautalammilta, 1783 – 1871)
Kestikievarin virasta. Runomuotoinen kuvaus kestikievarin hoitajan pääosin työn ja huolien täyttämistä näkymistä.
Lapsen virsi. Ehkä valikoiman kaunein luomus. Ainakin runollisin. Lienee ajateltavissa iltarukouksen tai tuutulaulun asemesta esitettäväksi. Hartaalle uskonnollisuudelle ehkä luonteenomaisesti puhutaan Manalan tai Tuonelan maan paratiisillisesta ilosta ja kaikkinaisesta ylenpalttisuudesta. Pieni näyte tästä:

Siellä sitten lauletahan,
Voitonvirttä veisatahan,
Siellä on avara aitta,
Leviämpi leipähuone,
Siellä on lihava laiun,
Hengellinen herkkupöytä.

Pietari Makkonen (Kerimäeltä, 1785 – 1851)
Alkulause. Kalevalaisista vaikutteista ammentavat laulajan alkusanat. Väinämöinen on kovassa kurssissa.
Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta. Suomen kieltä ilman vakiintunutta kirjoitusasua ja riittävää sanastoa verrataan orpolapseen ja kerjäläiseen. Kuitenkin eräitten oppineitten ponnistelujen myötä suomen kieli osoittautuu runon kuvaa lainatakseni kaunottareksi, joka kelpaa kilpailemaan Ruotsin ryökkynöitten kanssa Helsingin herrojen suosiosta. Joopa...
Vähä virttä viinan töistä, Koottu kohmeloväestä. Valistusta alkoholin vaaroista. Viinapannua kuvataan vankilassa viruvaksi äidiksi, joka istuu siellä lapsensa, viinan, pahojen töitten takia. Väkevä vertauskuva laajenee lukijan mielessä käsittämään myös viinan juojaa suhteessa läheisimpiinsä.

Kun saatit oman emosi,
Oman valtavanhempasi
Istumaan ikänsä kaiken
Varsin vankihuonehessa,
Hiirten surmana surussa,
Pyyräsilmäin pyy'yksenä,
Poikansa pahoista töistä,
Oman lapsen laitoksista.

Olli Kymäläinen (s. 1790 Leppävirroilla, myllärinä Heinävedellä, k. 1855)
Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta. Kuvaillaan suven suloisuutta ja varsinkin sen vaikutusta kaiken kasvuun.
Runo Punkaharjusta. Punkaharjun kartanoitten ja itse harjun ihastelua.
Käväisin Leppävirran kirkolla Olli Kymäläisen patsaalla. Siitä oheinen kuva. Valitettavasti nämä esillä olleet Kymäläisen runot eivät erityisemmin koskettaneet vaativaa makuani. Suomen Runottaressa esillä oleva Suomess' ei elä runoilla kertoo maata viljelevän väestön hankaluudesta saada maasta elantonsa. Siinä ei paljon runoiluun jää aikaa eikä voimia.
Antti Puhakka (Kontiolahdelta, 1816 – 1893)
Tuhman Jussin juttureissu. Runomuotoinen veijaritarina siitä miten runoilijaa nöyryytetään kaupunkireissulla. Hallintokoneisto ei hyväksy suomenkielistä runoa ja kehvelimäinen kääntäjä ruotsintaa sen niin, että runoilija saa vielä uudet haukut ja joutuu palaamaan kotiinsa kerjuumiehenä.
Pietari Mansikka (Viipurin pitäjästä, 1825 – 1871)
Jänön valitus. Helppoa ei ole jänikselläkään, kun kaikki hätistelevät ja jahtaavat. No, minä en jahtaa enkä hätistele, syökää vaan kaikki mitä pihalta löytyy.
Jaakko Räikkönen (syntynyt orjana Valkeasaaressa Inkerinmaalla, sittemmin Inkerissä kotikylänsä kunnanvanhin, 1830 – 1882)
Kenpä tuon on kaiken tehnyt. Runonsa aluksi Räikkönen mainitsee nimeltä Paavali Korhosen (Vihta-Paavo) ja siteeraa hieman mukaellen hänen runoaan, joka siis aloittaa tämän vihkosen runokulkueen suomen kielen kehnoa asemaa surkutellen. Sen jälkeen runossa ylistetään nimeltä mainiten tsaarista lähtien kaikkia, jotka ovat kohentaneet suomen kieltä ja sen asemaa, mm. Agricola, Porthan, Kastreni, Lönnrot, Gottlund, Oksanen, Kivi sekä kansanrunoilijoista Kymäläinen, Korhonen ja Lyytinen. Suomen kieli vaatetetaan, kyseessä on mieshahmo, Aleksander katsoo sen kelvolliseksi, mutta tohtorit vielä toppuuttelevat, ettei poikaa ihan heti päästettäisi omille poluilleen, ettei katkoisi kinttujaan tai peräti niskojaan. Runo loppuu kurittoman tuntuiseen kiitokseen kielellisille vallanpitäjille.
Vihkon runoilijat ovat kalevalamitan taitajia, mutta heidän runojensa aiheet ovat osaksi kovin konkreettisia ja niitten käsittelyyn toivoisi lisää ajatuksen lentoa. Kuopion kirjaston varastossa tällaista pikkukirjasta säilytetään kirjekuoressa, joka sekin saattaa helposta luiskahtaa hyllyssä muitten kirjojen taakse piiloon. Luin runot parissa päivässä.

lauantai 19. elokuuta 2017

Arto Salminen: Paskateoria

Arto Salminen (1959 – 2005) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun romaanin nimeltä Paskateoria. Lainasin kirjan aikoinaan Siilinjärven kirjastosta, mutta minulla oli silloin ilmeisesti muita kiinnostuksen kohteita, joten kirja jäi kerrassaan nykäsemättä. Olen iloinen, että nyt lainasin kirjan uudestaan, tällä kertaa Kuopiosta. Iloitsen erityisesti siitä, että luin kirjan, sillä se on todellakin lukemisen arvoinen.

Minämuodossa kirjoitettu Paskateoria tarkastelee maailmaa kohulehden toimittajan Suurnäkin silmin. Lapsena Suurnäkki on törmännyt piikkilankaan ja repinyt siinä myös silmäluomensa, niin että vaikka piti silmiä kiinni, auringonvalo loisteli luomien lävitse. Niihin aikoihin kaikki on ruvennut Suurnäkistä näyttämään paskalta. Romaanissa esitetään parikin paskateoriaa ja lukijan kannattaa niitä odottaa, vaikkeivat ne muodostakaan erityisempää huipennusta itse tarinassa tai missään muussakaan. Tarinan huipennus tapahtuu, kun toimittaja Suurnäkki menee vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Sekin huipennus muistuttaa siilinjärveläistä suppaa, mutta lukemisen arvoinen se silti on.

Kielenkäyttö on räväkkää, voisi puhua konekivääripuheesta – ja kyllä kirjassa konetuliaseitakin esiin kaivetaan. Salmisen tekstissä paikoin ilmenevä toisteisuus on kuitenkin luovempaa, se vie tarinaa eteenpäin. Huumori on mustaa kuin aikakin.

Nyt multa katkes juttu, niin että laitampa tähän lainauksen kirjasta. Se oli muistaakseni sivulla 115. Oikein muistin. Tavaratalon edessä on meneillään työtaistelu, myyjien mielenilmaisu, jonka Suurnäkki sattuu näkemään, siitä pieni katkelma:
 – Joku yksinhuoltaja on saanut kenkää kun on jäänyt hoitamaan sairaita lapsiaan kotiin.
 – Onpa härskiä peliä, minä sanoin.
 – Miten niin, kysyi selkä. – Mun vaimo on Nokialla töissä tutkijana. Ei siellä yksikään työntekijä kehtaa edes ajatella, että lasten takia jäätäisiin töistä pois. Miksi joidenkin helvetin myyjien pitäisi saada erivapauksia?

Romaanin sanoma ja tapa kuvata maailmaa ovat vahvasti yhteiskunnalliset. Etten sano peräti poliittiset. Kirjailija on köyhien puolella, mutta hän ei kuvaa heitä ylevästi vaan esittelee heidät raakuuteen alistettuina olentoina. Suurnäkki ei ole miellyttävä henkilö, hän on samanlainen itsekeskeinen ja muita halveksuva tyyppi kuin muutkin. Ainut hyvää muistuttava hahmo on Suurnäkin lääkärivaimo Heidi, joka unelmoi omasta talosta ja kodinhoitohuoneesta. Suurnäkki on himojensa vietävissä, hän pettää vaimoaan kirjan alusta saakka. Työtoverit lehdessä ovat langenneita enkeleitä, lahjakkaita ihmisiä, jotka työskentelevät juorulehden palveluksessa ja ovat vajonneet saastaansa. Viime kädessä he ovat rahan palveluksessa, heidän tehtävänsä on myydä kohujuttuja, jollaisia ihmiset viitsivät lukea rankan työpäivän jälkeen. Yhteiskunta sinnittelee pääoman hommissa, mutta maan akseli natisee jo, kapinan tulon voi tuntea kun työntää seismografinsa maahan.

Kirjassa on 145 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Suosittelen Arto Salmisen tuotantoa muillekin. Hyvä juttu Salmisen kirjoista löytyy Kansan Uutisten Viikkolehteen kirjoittavan toimittaja Kai Hirvasnoron blogista. Blogiarvionsa ovat kirjoittaneet mm. Leena, Salla, Juhani ja Jori .

torstai 17. elokuuta 2017

Ilkka Remes: Hermes

Ilkka Remes (s. 1962) kirjoitti vuonna 2007 julkaistun nuorten jännitysromaanin nimeltä Hermes. Sain kirjan luettavakseni pojaltani. Kiitos.

Olin tätä ennen lukenut Remekseltä vain hänen esikoisromaaninsa Pääkallokehrääjän, joka julkaistiin vuonna 1997. Hermes on kerronnaltaan samankaltainen, tehokkaasti etenevä, eri suunnilta alkavia juonipurosia yhteensaattava teos. Paikalliskuvaus on täsmällistä, se saa kiinnostumaan tapahtumista ja tuo niihin uskottavuuden tuntua.

Remeksen kertomukset ovat jännäreitä, niissä seikkaillaan tiedustelupalveluitten ja salaisten poliisien maailmoissa, joista tavallinen kansalainen ei yleensä tiedä mitään. Mukana on myös oleellisena osana suurvaltapolitiikka, varsinkin Suomen suhde itänaapuriinsa.

Hermes on siis nuorisolle kirjoitettu jännäri. Mietin eräänkin kerran, miten tämä nuorisotarina mahtaa erota Remeksen aikuisille kirjoittamista romaaneista, enkä meinannut keksiä juuri muuta kuin sivumäärän, joka nuorisoromaaneissa on vähäisempi ja ehkä myös sen, että Hermeksessä päähenkilöistä kaksi on nuoria poitsuja. Väkivaltaa on myös oleellisesti vähemmän eikä siinä mennä raakoihin tekoihin. Niinpä kirja soveltuikin minulle aivan erinomaisesti kaikilta osin. Tässä oli minulle jännäriä koko loppuvuueksi.

Laitan loppuun jonkin näytteen tekstistä:

Tiedusteluasiamiehen ei koskaan pitäisi tuudittautua siihen uskoon, että jokin asiantila jatkuisi muuttumattomana. Ja niin hän oli eräästä asiasta uskonut tähän päivään asti: suomalaisten rehellisyyteen. Varsinkaan hänen tasollaan ei pitäisi sortua moiseen yksioikoisuuteen.

Ymmärrän GRU-majuri Sabalinia, jonka tuntoja edellä olevassa näytteessä kuvaillaan. Olen sitä minäkin lapsekkaasti luottanut suomalaiseen puolueettomaan tiedonvälitykseen ja saanut järkyttyä viime aikojen Ylen uutisia seuratessani.

Hermes tuli luetuksi kolmessa päivässä. Eilen ei jotenkin lukuinnostus ollut kehuttavaa, mutta tänään lukaisin toisen puoliskon kirjasta. Sivuja on 250.

tiistai 15. elokuuta 2017

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi

Juhani Peltonen (1944 – 1998) kirjoitti vuonna 1990 julkaistun novellikokoelman Puisto jouluksi. Luin sen. Blogeeraajanimimerkki Derrickus luki myös aikoinaan kyseisen kirjan ja kertoo siitä blogissaan seuraavasti.

Puisto jouluksi sisältää kolme novellia, joista jokaisesta kirjoitan sanasen.

Tohtori Amensonin sanatoriossa. On olemassa novelleja, kertomuksia ja tarinoita, joista en saa kiinni päästä enkä hännästä ja tämä on yksi niistä sangen monista. Aiheena on erikoinen parantola, jossa kuusi diplomaattia on hakemassa helpotusta virtsaamisvaivoihinsa. Minullakin on viime aikoina virtsaaminen vaatinut pientä ponnistelua, myös väri on toisinaan vihreänkellervää. Aihe ei siis ole minulle tyystin vieras. En kumminkaan päässyt kärryille siitä miksi tällainen kuvaelma on järjestetty. Miksi juuri kuusi diplomaattia kärsii virtsaamisvaikeudesta? Ainut hauska juttu koko novellissa on nimi Amenson, jossa voi nähdä nimen Amen&Son. Mutta ei sekään jaksa naurattaa. Kaiken lisäksi tämän novellin pituus on yli puolet koko kirjasta. Pikku vinkki novellikokoelman laatijalle: älä sijoita tylsintä ja pisintä tekstiä kokoelman alkuun.

Pensasaidan takana. Kaksi seniorikansalaista tapaa toisiaan jossain puistikossa. He myöntävät rakastuneensa toisiinsa ja mennä päksäyttävät kihloihin. Kuten idyllissä ainakin, kuolema kurkki selän takana ja välillä etupuolellakin. Ei mitään niin hyvää ettei jotain vielä pahempaakin. Hauskanpuoleinen tarina, josta olisi toisenlaisella loppuratkaisulla saanut rakenneltua klassikon. Tällaisenakin Yle on värkännyt siitä kuunnelman. Harmi etteivät minulta kysyneet, olisin osannut keksiä kivemman lopun. Kuunnelman pääosia esittävät Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää.

Puisto jouluksi. Tämä novelli oli ilo lukea kokoelman lopussa. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Suoritetaan tietty työ: puistolle tehdään perusparannus, jonka on määrä valmistua ennen joulua. Puistoa raivattaessa ja kaikenlaista uutta sinne järjesteltäessä tutustutaan puiston omistajaan ja työtään tekevään puistotaiteilijaan. Koska omistaja on viriilissä iässä oleva nainen ja puistotaiteilija saman sarjan mies, virittyy kertomus myös eroottisesti. Työn kesto keväästä kohti joulua taas toimii vastakkaiseen suuntaan. Ehkä tämä sitten on Peltosen sanottava elämästä – niin paljon kuin siltä toivotaankin, niin paljon jää saamati. Tai antaa hänen kuvailla asiansa itse:

Seuraavat pari kolme päivää olivat olleet vaiteliaita, sen jälkeen elämä palasi äärettömyyksiin johtaville kiskoilleen, joitten varrella on asemia, pysäkkejä ja seisakkeita – yksi kutakin matkustajaa varten.

Puisto jouluksi on myös tehty Ylen kuunnelmaksi. Pääosissa Tuula Nyman ja Ossi Ahlapuro.

Kirjassa on 133 sivua. Lueksin muutaman päivän ajan ensimmäistä novellia ja kaksi muuta novellia luin muutamassa tunnissa.