sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hilja Haahti: Oma Mirri & Kymmenen neitsyttä

Hilja Haahti (1874 – 1966) kirjoitti paljon hengellisesti sävyttynyttä ja muunkinlaista kirjallisuutta. Lukaisin pikku näytteinä hänen tuotannostaan lastenkirjan Oma Mirri sekä itsenäisenä painoksena julkaistun runo Kymmenen neitsyttä.

Oma Mirri on kuvitettu lasten satukirja vuodelta 1935. Lapset toivovat leikkitoverikseen kissaa ja sen myös saavat, kun laiha, kuljeskeleva kissa ilmaantuu kerrostaloon, jossa lapset asuvat. Kissan omistaja on kuollut. Kissa ristitään uudelleen Mirriksi ja se pääsee lasten perheen kesäkissaksi mökille, missä Mirri tutustuu ranskalaiseen angorakissaan nimeltä Helesiina. Seuraa erinäisiä tapahtumia, jotka huipentuvat lasten kotona vietettävään joulujuhlaan. Tarina on mielestäni ihan kurantti lastentarina edelleenkin.

Kymmenen neitsyttä on vuonna 1945 julkaistu runo, alaotsikkona Itämainen kuvitelma. Kirjailija Haahti selittää runon taustan löytyvän Raamatusta Matt. 25: 1 – 13. Kyseessä on Jeesuksen esittämä vertaus siitä millainen on taivasten valtakunta. Jeesus kertoo kymmenestä morsiusneidosta (vanhemmassa raamatunkäännöksessä puhutaan neitsyistä), joista viisi on tyhmää ja viisi viisasta. Tarinan fokus on siis ensin mainituissa viidessä tyhmässä morsiusneidossa. Haahti selostaa kirjansa alussa, että pohjana on vanha Lähi-idän alueen hääperinne, jossa häitten juhlinta alkaa sekä sulhasen että morsiamen kodissa, kunnes sulhanen (vanhassa raamatunkäännöksessä: ylkä) tulee noutamaan morsiantaan viedäkseen hänet kotiinsa varsinaiseen hääjuhlaan. Morsiusneidot odottavat tätä tulevaa ylkää yössä öljylamppujensa kanssa saattaakseen juhlavasti morsiamen sulhasen mukana itse häätaloon. Koko jutun vitsi on siinä, että morsiusneitojen pitäisi varata mukaansa öljyastiat, jotta öljyä riittäisi lamppuihin matkan ajaksi. Tyhmät neitsyet lähtivät liikkeelle ilman ”vara-akkuja”, viisailla on vaihtoparistot mukana. Öljyä hakiessaan tyhmät neitsyet eivät ehdi häätaloon ajoissa vaan sen ovet suljetaan heiltä ja ylkä käy vielä tokaisemassa oveen kolkuttaville neitseille, ettei hän tunne heitä. Jeesus kehottaa porukoita valvomaan, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä (jolloin tulee maailmanloppu, jossa vain puolet pelastuvat).

Haahti kertoo nimeltä mainiten kymmenestä neitsyestä. Hänen kuvauksensa on selkeän johdatteleva, jo alun repliikeistä lukija näkee, ketkä luetaan tyhmiin, ketkä viisaisiin. Varmuuden vuoksi tämä alleviivataan jaottelemalla neitsyitten yhteen ääneen esittämät puheenvuorot kahdelle viiden neitseen porukalle. Jokseenkin varmaa on, että Maria-niminen neitsyt ei kuulu tyhmien poppooseen. Toisaalta niin tällainen runokertomus pitääkin esittää, kiveenhakattua tarinaa ei ole erityisen viisasta lähteä muuttamaan ellei todella halua tehdä niin. Pitäisikö niin sitten tehdä? Minun mielestäni Jeesuksen vertaus on ristiriitainen. Myös Haahti tuo runonsa lopuksi esiin armon – kuin kysymysmerkkinä Jeesuksen vertaukselle. Jos ihminen pelastuu yksin armosta, miksi ylkä ei avaa porttia johon kolkutetaan? Tyhmien neitseitten osaksi jää huutaa Herraa syvyydestä. Kuuleekohan Ylkä heidän äänensä häähumun keskeltä?

Haahti on kirjoittanut runonsa loppusoinnuteltuna. Tarkoitus on ollut, että runo esitetään musiikin säestyksellä tai musiikin ja runon vuoropuheluna. Sovelias musiikki luetellaan kohta kohdalta johdatuksessa. Enimmin ovat edustettuina Sibeliuksen sävelmä Belsazarin pidot ja Beethovenin pari sonaattia. Lisäksi Haahden puoliso Ilmari Krohn on säveltänyt häälauluksi kappaleen, jonka sanat ovat Korkeasta veisusta ja parista psalmista.

Kirjoissa ei ole kovin monta sivua joten lukaisin ne tänään. Oma mirri -kirjan kuvitti Rudolf Koivu ja Kymmenen neitsyttä -kirjasen Alf Danning.

torstai 20. heinäkuuta 2017

F. E. Sillanpää: Piika ja muita kertomuksia

F. E. Sillanpää (1888 – 1964) kirjoitti nuoremmuuttaan lyhyitä kertomuksia useamman kokoelman. Luin hänen kertomuksistaan kootun valikoiman nimeltä Piika ja muita kertomuksia. Valikoiman toimitti Hannu Mäkelä ja se ilmestyi vuonna 1978. Kirja sisältää yhteensä 20 kertomusta kuudesta eri kokoelmasta, jotka ilmestyivät vuosina 1917 – 1928.

Ihmislapsia elämän saatossa (1917):
Kodin helmasta. Koskettava kertomus kovapintaisen nuorukaisen itsenäistymisprosessista. Työteliäät vanhemmat saavat jäädä mökkiinsä kupajamaan, kun poika lähtee maailmalle.
Piika. Sanni kohtaa ylioppilaan, saa tältä kultarahan, tekee lapsen, päätyy piiaksi, herää tansseissa tajuamaan missä mennään, mikä seikka asettaa mielen koetukselle.
Vanhan Siinan vierailu. Siinaa itkettää, kun maailma kiinnostaa opiskelijapoikaa enemmän kuin vanha äitimuori. Siinapa kettää kuitenkin lohtua luonnon helmasta. Tästä katkelma:
Ja luonnon voimakas alkuhenki tuudittelee häntä yhä syvemmälle siihen ajattomuuteen ja asiattomuuteen, joka kaikessa olevaisessa on pohjimmaisena, ja jonka täällä tajuaa heti tultuaan, mutta joka metsänlaidassa jo rupeaa hukkumaan ajan ja asian aallokkoon.
Niinkuin huhtikuun päivä – . Alaotsikko Maisemapiirroksia. Sillanpää kuvailee sanallisesti miltä keväällä näyttävätten koivikko, haavikko ja pajukko eri valoissa.
Rakas isänmaani (1919):
Aviopuolisot. Vahvalla näkemyksellä ladattu, vuoteen 1916 sijoittuva kuvaus työläisperheen saamattomuudesta oman elämäntilansa kohentamiseksi, vaikka mukuloita on kuin hiiriä.
Enkelten suojatit (1923):
Johdannoksi. Sillanpää muistelee lapsuuttaan onnellisena aikana. Kuvaus on tehty pääosin pienen pojan näkökulmasta. Lopussa Sillanpää kertoo menevänsä joskus lapsuutensa purovarteen vanhan myllyn paikkeille ja vuntierailevansa kaiken katoovaisuutta.
Kemppasen mukulat. Köyhäinapua nauttivan perheen kesäiset päivät sisältävät auringon lämpöä, selkäsaunan, vatsanväänteitä heinäpellolla ja naapurien yksimielistä ylenkatsetta.
Lumituisku. Pienen tyttösen yksinäisiä kuvitelmia tuiskun aikana.
Muuan Tellervo-niminen. Hyväoppinen ja raikeaääninen, mutta ikuisesti hajanainen huutolaistyttö Tellervo saa kokea kovia itseään parempien keskuudessa. Minäkin muuten sairastuin keuhkokuumeeseen kastuttuani sateessa, nykylääkkeet minut pelastivat.
Koulu. Aluksi väläytellään vastoinkäymisiä ja vaikeuksia, mutta edetessään kertomus asettuu koulukuvaukseksi.
Maantieltä maantielle. Minäkertoja ottaa talouteensa apulaiseksi 13-vuotiaan tytön, joka varastaa markan ja kymmenen penniä ja joutuu takaisin taipaleelle. Kertojan lujat itsesyytökset tuntuvat oikeutetuilta ja tarina valitettavan todelta.
Maan tasalta (1924):
Vanha valtias. Talolliset voittivat sodassa torpparit, mutta maat jaettiin siitä huolimatta. Pärsän vanhaa isäntää tämä kyrsii.
Erään talollisen jouluaatto. Miina-mummosta tuli talollinen torpparilain ansiosta, mikä teki seudun talolliset nyreiksi. Jouluaattona Miina hilpaisee kerjuulle tyttärentyttären kanssa.
Erään isän kuolema. Suutari jää kiinni pirtukanisterin kanssa, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi.
Paluu. Alaotsikkona Historiallinen kertomus vuodelta 1920. Mies palaa kotiin vankileiriltä, käsi löytää tutuimman ovenrivan, mutta keitäs sen oven takana on?
Muuan mies. Muuan mies asuu vanhan äitinsä kanssa torpassa. Yhdessä he hoitavat taloutta siivosti, vaan mitenkäs käypi, kun äitistä aika jättää?
Töllinmäki (1925):
Talon tytär. Kartanon kaunistuksen ei erityisen kiinnostava kohtalon päivä.
Viimeinen näytös. Tämän hienon novellin olin lukenut jo aiemmin, se on edelleen mainio kuvaus sisällissodan rujoista jälkikiemuroista. Suosittelen.
Rippi (1928):
Hyödyllinen palvelija eli Juhdan vaiheet. Hevoinen on myös saanut osansa sisällissodan loppunäytöksistä, jotka ainakaan minua eivät tässä tapauksessa ihmeemmin kiehdo.
Unelma joulusta. Unelma on kyllä sopiva sana. Nukkuneen rukous on myös aika sopiva. Mutta joulusaunalle pojot.

Näissä Sillanpään varhaisissa kertomuksissa kuvataan paljon torppareitten ja vastaavien pieneläjien niukkaa taistoa puutetta ja muuta nälkiintymistä vastaan. Tässä taistossa useampi keino on sallittu ja yleisesti hyväksytyt keinot on usein aikoja sitten käytetty. Ihan viimeisen päälle roisia toimintaa ei silti esiinny yhtä novellia lukuunottamatta.

Kirjassa on 240 sivua ja sen läpilukeminen sujui muutamassa päivässä.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Jammu: Iso remmi päällä


Nimimerkki Jammu kirjoitti ja kuvitti nelisenkymmentä humoristista Yrjö-kirjaa alkaen vuodesta 1969. Muistan lukeneeni lapsena ainakin kirjat Yrjö perskeles (1970) ja Yrjö asialla (1973). Verestelin nyt muistojani Yrjö-kirjoista lukemalla teoksen Iso remmi päällä, vuodelta 1975.

Kyseessä on kohtuuhintainen huumorikirjallisuus, jossa Yrjö kertoilee elämästään pakinanpituisin lukukappalein. Myös muita kertojia nousee esiin, esim. Vikki ja Yrjön poika Pikku-Ykä sekä Yrjön veli Ville. Kerronnan kielenä käytetään ilmeisesti Tampereen seudun murretta. Tässä kirjassa ei kertojana esiinny Tanhuavvaari, hänet taidetaan muuten mainita yhdessä tekstissä. Meillä on pari muutakin Yrjö-kirjaa appiukon perintönä ja niissä tämä rapsakkahenkinen vanhan kansan mies omia näkemyksiään esittelee. Mukana on myös huumorirunoutta, jossa tekstien tapaan pureudutaan milloin mihinkin arkisen elämän ilmiöön, esim. kesälomiin, mökkielämään, kaupungistuneeseen elintapaan, harjakaisiin tai lasten jääkiekkoharrastukseen.

Näkökulma on jatkuvasti miehinen, kuten kertojatkin. Miehen elämään kuuluu työnteon vältteleminen, kaljoittelu, naisten tiirailu. Toisinaan tehdään myös jotain kivaa ja repäisevää, käydään vaikka pilkillä niin ei tarvitse olla koko päivää kotona. Pilkkisaalis jää kehnonlaiseksi, mutta kotona muija valmistaa keittoa kaalista. Huumorin logiikka on melko muuttumaton, tavallaan tekstit toistavat samaa stereotyyppistä maailmankuvaa. Kirjojen suuren suosion perusteella kyseiselle huumorille on löytynyt kannatusta pitkin matkaa.

Jos vertaan näitten kirjojen huumorin pohjimmaisia vireitä vaikkapa itselleni tutun nimimerkki Aapelin pakinoitten maailmaan, en löydä järin kummoisia eroja. Sekä Aapelin että Jammun kuvaama mies on laiskanpulskea tyyppi, joka kuvittelee itsestään liikoja on taipuvainen alkoholin käyttöön tilaisuuden tarjoutuessa. Tietysti Aapelin naiset ovat paikoitellen fiksumpia, kun taas Jammu pitää naisetkin maan tasalla. Aapelin mieshahmot eivät aina kuulu työväenluokkaan, tai ainakin he käyttävät kauluspaitoja, kun taas Jammun kuvaamat miehet ovat rakentajia tai tehdastyöläisiä tai sitten vähävaraisia pientilallisia kuten Ville, Yrjön veli. Huumori syntyy molemmilla kertojilla usein niistä tilanteista, joissa heidän miessankarinsa joutuvat nenäkkäin erilaisten epäonnistumistensa kanssa, mutta yrittävät – ja ovat kai pakotettujakin – jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ikään kuin sekä Aapeli että Jammu sanoisivat lukijalle: tämmöisiä reppanoita me olemme, mutta minkäs teet?

Tähän loppuun pieni näyte Jammun tekstistä. Kyseessä on katkelma tekstistä nimeltä Tiukat paikat. Yrjö kertoo appiukostaan, joka on sotakirjallisuuden lämmin ystävä:

  Appiukko on kanssa kova poika lujeskelleen. Sillon kirjahylly ninkun ammuttuna täynnä romaanija. Ja kaikissa vähä samammoinen kansikuva. Joku ukko kypärä päässä.
  Appiukko ei näjetsen paljo Sakespejaresta ja muista runokirjoista perusta.

Tässä Iso remmi päällä -kirjassa on sivuja 127. Lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Novellit 2016

Vuoden 2016 Martti Joenpolven novellikilpailun satoa esittelee antologia nimeltä Novellit 2016. Teoksen toimitti Hanna Pudas. Alusta löytyy Hannu Simpuran kirjoittama Esipuhe, jossa Simpura kertoo novellikilpailuun lähetetyistä novelleista. Hän toivoisi löytävänsä novelleista poeettisuutta. Esipuhe on ajalleen tyypillinen ja kun se on kirjan sivuilla hautunut kymmenisen vuotta, kannattaa se lukaista uudelleen.  

Viereisessä kuvassa Essi Ruuskasen muraali Mäntyharjulla Katajainen kansa -nimiseksi taidenäyttämöksi muuntuneen purettavan kerrostalon päätyseinässä.

Novellien keskinäinen järjestys tuntui sikäli erikoiselta, että minusta parhaimmilta vaikuttavat novellit löytyivät lopusta ja palkitut alusta. Kirjoitanpahäntä itsekin sanasen jokaisesta kirjan novellista:

Jukka Ahola: Helmi ja Loviisa. Tässä novellissa on poeettisuutta siinä määrin, että jos sitä poetiikkaa hännästä tarttuisi kiinni, se varmaan purisi ja kynsisi joko päästäkseen irti tai kokonaan muista syistä. Teknisesti toimiva novelli, josta en erityisemmin tykännyt: operoitsee liian lähellä nykyrunoa.
Iris Backlund: Kaksikymmentä minuuttia. Ahdistunutta saunomista ja suvun suhteita. En innostunut tästäkään.
Hanna Weselius: Suru. En viehättynyt novellin suruvoittoisasta poetiikasta, joka jäi avautumatta minulle. Osittain novellin aiheesta – sikäli kuin sitä ymmärsin – tuli mieleeni Anna Bondestamin mestarillinen novelli Kriisi.
Jukka Ahola: Omena. Tässä poetiikassa kuvataan kai intohimoista ihastumista ja sen intohimon loppuunpaloa. Ilmaisun kekseliäisyys kuvastanee kotimaisen novellistiikan hätätilaa?
Susan Heikkinen: Anja ja minä. Sain selville novellin tapahtumapaikan ja pääosan tapahtumista. Ei tämä ihan kylmäksi jättänyt, joten lämpenemään päin antologia vaeltaa.
Lauri Kenttä: Papan vene. Perämeren luontoa ja seurahenkisiä kokkapuheita on tarjolla tässä novellissa, jonka sentään ymmärsin, vaikken niin erityisesti nauttinutkaan.
Juuso Paaso: Nuotio. Lämmittelystä kävi tämä novelli, jonka kerronta ei minua ihmeemmin säväytä, mutta perinteistä novellia tässä jo lähestytään.
Essi Pulkkinen: Muutto. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta loppuratkaisusta jäi minulle osa hämärän peittoon. Kerronta on konstailematonta. Sisältää naimakohtauksia.
Alana Saul: Vallasta. Pikkunättiä/nokkelaa sanailua, vinkeitä näkökulmia ja ihan aito tarina novellissa, jossa yksin asuva ristiriitojen mies yllättää yllättävän vieraansa.
Minna-Riikka Tuohiniitty: Tasoleikkaus. Tämän kirjan novelleista mielestäni paras. Luin sen aamulla, heti herättyäni. Minäkertoja tutustuu Juhaniin tutussa puistossa. Juhani on eri Juhani kuin oli tarkoitus, mutta kertojaminä on suurpiirteinen. Sen sijaan Juhani on tarkka kaveri. Hän selittää puistonsa tuntevalle kertojaminälle tasoprojektioitten epätäsmällisyyksiä, sitä miten jotain jää niitten ulkopuolelle ja miten sellainen karttakuva vääristää todellisuutta. Sinnikäs Juhani aukaisee minäkertojan silmät puiston täsmälliselle runoudelle. Kertojaminä absorboi itseensä puiston ja toisinpäin – diffuusiosta tulee osa minäkertojan luontoa.
– Olen kulkenut täällä lapsesta lähtien. Kolunnut jokaisen polun, kiivennyt puihin, kävellyt siltojen yli ja istunut nurmikolla, rakastunut ensimmäisen kerran, suudellut, kaatunut, loukannut polveni.
– Olet katsonut ohi. Jos jotain ei näe, sitä ei näe. Ei, jos ei huomaa avata silmiään.
   Hän pitää minun kädestäni kiinni, pujottaa sormensa limittäin omiini. Tuoksuu pihka ja appelsiini, sitrushedelmän tasoleikattu kuori.
Hanna Weselius: Asiaa roskiskaapista. Minäkertojan näkemyksen mukaan roskiskaappi on kodin väärinsuunniteltu sydän, jota on erittäin konstikasta putsata. Koska roskiskaappia ei saa mitenkään täysin puhtaaksi, on tyydyttävä raja-arvoon, jonka ylittämiseksi nähtävä vaiva ei tuntuisi enää järkeenkäyvältä. Filosofinen ote pilkistelee siivouskuvauksen lomasta.

Kirjassa on 131 sivua, luin sen parissa päivässä.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Novellit 2008

Vuoden 2008 Martti Joenpolven novellikilpailun satoa esitellään antologiassa nimeltä Novellit 2008. Teoksen toimitti Nina Gimishanov. Alusta löytyy Tuuve Aron ja Jouko Sirolan laatima kuvaus kilpailuun osallistuneista novelleista. Kirjoitan jotakin jokaisesta kirjaan päätyneestä kymmenestä novellista:

Olavi Koistinen: Lonely Planet. Todella mainio idea novelliin. Voisinko luonnehtia kehitysapusatiiriksi? Ei edes ihan mustinta sellaista vaan jotain latinoversiota. Oikein hauskaa hupailua siitä, millaisia ylläreitä kummilapsitoiminnasta voi koitua kummeille.
Joonas Konstig: Uusi kaveri. Olin arvellutkin, että vartijoitten toiminnassa on jotain epäilyttävää. Meillä Siilinjärvellähän ei enää juuri poliiseja näekään vaan poliisitoimi on ulkoistettu yksityiselle vartiointiliikkeelle, ainakin järjestyspoliisin osalta.
Satu Virtanen: Kuun paikka avaruudessa. Sukupuolten välistä tasa-arvoa taivastellaan tuttuja satuhahmoja esiin loihtivassa fanifiktiossa. Olen itse muinoin työssäni ollut murtamassa sukupuolirooleja pesemällä asioita ja keittämällä rouville kahvia.
Marjaana Tirkkonen: Lahja. Erinomainen idea tässäkin novellissa. Jonkin aikaa mietittyäni tosin nousi tietty epäuskottavuus mieleeni, mutta teoriassa tarina tuntuu riittävän mahdolliselta. Alzheimerin tauti on nykyään niin yleinen, että todella monilla on jo kokemusta läheisen sairastumisesta, siinä mielessä aihekin on sekä hyvin valittu että kunnioituksella käsitelty.
Anu Maaret Lahtinen: A:n kanssa. Kertomus opiskelijatytön ihastumisesta. En tunne kuuluvani novellin kohderyhmään. Tosin en kuulune juuri mihinkään kohderyhmään. No, ehkä sentään erilaisten haitantekijöitten kohderyhmään. Mutta itse novelli on varmaankin omassa seurassaan ihan paikallaan. Ironinen ote kantavana voimanaan.
Turkka Hautala: Kampela ja omenapuu. Tämän novellin tarina kosketti monessa suhteessa, vaikken olekaan koskaan edes ajatellut filosofian opiskelua. Sen sijaan sukulaisten vittuilu ja masennus ovat ihan tuttuja juttuja.
Reeta Törrönen: Jäämeri. Suomalaisnainen ensivierailulla Jäämeren rannalla norjalaisen miesystävän tykönä. Tykkäsin monelta osin, loppuun olisin kaivannut enemmän konkretiaa.
Minna Moisanen: Odotus. Tässä novellissa riittää konkretiaa alusta loppuun. Jonkun mielestä kenties surullinen, minusta hauska kuvaus sohvaperunaäidin elosta. Tykkäsin.
Kati Liimatta: Sireenimaja. Äiti ja isä majoittavat kotitalossaan vaihtuvaa joukkoa nuoria, värikäspukeisia naisia. Isä tykkää, tykkääkö äiti, tykkäävätkö pienet tyttäret? Minun peukku ei nouse ylös eikä painu alas.
Tiina Laitila Kälvemark: Näky. Myrsky on tehnyt tuhojaan Ruattissa. Pettymys ja masennus etsivät purkukanavaa perheen heikoimmasta lenkistä. On kyllä hyvä, että talossa on tulisija, pärjää sähkökatkostenkin aikana.

Kivoja novelleja, joista eniten tykkäsin Olavi Koistisen ja Marjaana Tikkosen töistä. Minun oli tarkoitus lainata Martti Joenpolven novellikilpailun vuoden 2016 satoa käsittelevä kirja, mutta kirjastossa parveili ympärilläni silloin nuoria naisimmeisiä, joten otin huolimattomasti kapaisten hyllystä tämän vuoden 2008 kirjan. No, huomenna käyn uudestaan Kuopiossa ja jos on se 2016 vapaana, niin valitsenpa sitten hänet.

Tässä vuoden 2008 kirjassa on 144 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Martti Joenpolvi: Kauan kukkineet omenapuut

Martti Joenpolvi (s. 1936) kirjoitti vuonna 1982 julkaistun novellikokoelman Kauan kukkineet omenapuut. Kokoelma sisältää kahdeksan novellia. Kirjoitan sanasen jokaisesta novellista:

Aktiivihiilet. Topi matkustaa talvella kaverinsa Jaskan kanssa pohjoiseen Tanen mökille. Molempien pojat seuraavat mukana. Illalla pojat lähtevät naisiin, isät alkavat juoda pontikkaa. Kuka saa sitä yhtä ja kuka juo pontikat ja kaikeksi lopuksi: mitä sitten?
Ateljeekriitikko. Nuori naiskirjoittaja tapaa keväisenä päivänä kirjailijanalkuja preppaavan kriitikon. Tämän novellin yhdestä repliikistä tuli mieleen Matti Ijäksen tv-elokuva Pala valkoista marmoria ja toden totta, se perustuu Joenpolven novelliin – ei tosin nyt lukemaani novelliin. Repliikki: ”Keskushenkilö, se nainen,- -” johdatti minua lukijana harhaan hauskasti tai ei, sillä se ei johtanut samaan kuin elokuvassa.
Kevätkesän lämpimin päivä. Tunnetunoloinen sosiologi on vetäytynyt viettämään kevätkesää mökilleen. Lipputankoremontti herättää moneen suuntaan avautuvia vertauskuvallisia ajatuksia hänen keski-ikäisessä mielessään.
Lesken ensimmäinen syksy. Naapurin mies neuvoi edellisenä syksynä lehtien haravoinnissa, Meriläinen ei neuvoa noudata, mutta muistelee silti naapurin miestä, joka talvella sitten kuoli. Leski asentaa jouluvalot ikkunaan jo viikkoa ennen ensimmäistä adventtia – niin muuttuu lesken elämä suruvuoden vieriessä.
Koulua puretaan. Biologiseen ja kosmiseen yksinäisyyteen Palmin herättää purettava koulutalo, muisto opettajanhuoneen palmusta sekä lapsettoman tädin perinnönjaosta ja havahtuminen omien lasten puuttumiseen.
Kauan kukkineet omenapuut. Vanhainkodin tädit elävät jumissa osastollaan. Kevätkin on kolea. Auttavatko silloin muistot vanhoista hyvistä ajoista, saati sitten vähän kehnommista?
Halpa ammattimies. Varsin pätevä kuvaus putkiremontin takkuisesta etenemisestä.
Jerevanin tytöt. Kovin kotimaisen makuinen kertomus näteistä nuorista tytöistä, joita suomalaiset matkailijat ihastelevat.

Näistä novelleista tykkäsin eniten ensimmäisestä ja toiseksi viimeisestä. Apeasävyistä on elämä Joenpolven kertomana. Vakavista teemoistakin on kyse: kuolemasta, lapsettomuudesta, elämän lipumisesta ohitse. Toisin paikoin on hienoja kiteytyksiä, tarinan tunnelmista nousevia kirjallisia kristalleja, jotka herättävät huomiota, kuten esim. novellin Lesken ensimmäinen syksy lopussa:

Hiljaisten, valaistujen huoneitten ikkunoista hän katseli ulos ja ihmetteli, kuinka pimeää jo oli.
Ja vasta äsken hän oli ollut siellä.

Kirjassa on 127 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja ja Siintävät vuoret

Veikko Huovinen (1927 – 2009) on tullut tv:stä tutuksi monista elokuviksi ja tv-tuotannoiksi sovitetuista teksteistään. Luettavakseni valikoitui hänen kaksi pienoisromaaniaan: Koirankynnen leikkaaja (vuodelta 1980) ja Siintävät vuoret (vuodelta 1959). Ne julkaistiin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon yhteisniteenä vuonna 1981 ja tästäpä syystä luin ne nyt samalla kertaa. Kirjassa on upea Seppo Polameren tekemä kuvitus. Kirjan alusta löytyy Arto Seppälän hieno kirjoitus kummastakin kirjan romaanista.

Koirankynnen leikkaaja tuli koko kansan tuntemaksi viimeistään Markku Pölösen vuonna 2004 aiheesta ohjaaman samannimisen elokuvan kautta. Elokuvan olen katsellut elokuvateatterissa ja televisiosta, romaaninkin olin lukenut joitakin vuosia sitten ja nythän minä luin sen taas. Väkisin sitä aina vertailee kirjaa ja elokuvaa, että onko jotakin eri tavalla vai noudatetaanko kirjan tapahtumia elokuvassa orjallisesti. Joitakin kohtia elokuvassa on toteutettu toisella tapaa, mm. loppu poikkeaa hieman romaanista, joskaan ei varsinaisesti muuta lopputulemaa.

Romaani sijoittuu tammikuulle ehkä vuonna 1946 tai 1947. Tapahtumapaikkoina ovat Pohjois-Karjala ja Kainuu. Romaanissa kuvataan sodassa päähän vammautunutta Mertsi Vepsäläistä joka päättää lähteä leikkaamaan työtoverinsa Ville Kuosmasen koiralta ylipitkäksi kasvaneet kannuskynnet. Ylipitkät kynnet tekevät koiralle kipeää kuten joillekin vanhuksille sisäänpäin käpristyvät ukkovarpaan kynnet. Mertsi lähtee matkalle päähänpistosta ilman sen tarkempia suunnitelmia ja hän joutuisi matkallaan vaikeuksiin, ellei löytäisi auttaja. Mies Mertsin tukena on Eetvi Manninen, pientilallinen savottamies, joka on tutustunut Mertsiin sodassa ennen tämän haavoittumista. Eetvi vie Mertsin mukanaan savottatyömaalle, jossa hän mahdollisuuksiensa mukaan suojelee ja auttaa entistä rintamatoveriaan.

Verrattuna elokuvaan romaanissa korostuu enemmän kunkin hahmon erillisyys, kunkin omat aatokset ja pyrkimykset. Elokuva taas pyrkii enemmän luomaan vaikutelmaa toveruudesta Mertsin ja häntä suojelevan Eetvin välillä. Tämä saa romaanin tuntumaan jonkin verran lohduttomammalta kun taas elokuvassa kaiken sodanjälkeisen ankeuden takana himertää sittenkin toivo jostakin paremmasta. Pölösen elokuva lukeutuu kotimaisen elokuvan parhaimmistoon ja vaikka Huovisen romaani ei ehkä ihan yllä kirjallisuutemme kirkkaimpiin onnistumisiin, on se silti kelpo luettavaa.

Siintävät vuoret on lievästi fantasiahenkinen kertomus, jolle voisi nimeksi sopia myös ”Kahden matka puolivuoriston yli”. Seutu, jossa tarina tapahtuu, ei tunnu ihan tyypilliseltä suomalaiselta maisemalta. Tapahtumien keskiössä on vuorijono – taikka vaarojen vyö – jo romaanin alussa käytetään nimityksiä vuori ja vaara samoista nyppylöistä. Vuoret erottavat seutuja toisistaan, vaarat taas ovat kuin sielunmaisema, jossa voi nousta arkitodellisuuden yläpuolelle. Pieni näyte vaarojen kuvailun kautta avautuvista maisemista:

Perin kaukana tuolla etäisyyksissä, missä vaarojen utu sulautuu taivaan rajattomuuteen, siellä hiipuu merkillinen kajastus kuin hyväksyvä ja surumielinen hymy.

Kuten Koirankynnen leikkaajassa myös tässä romaanissaan Huovinen kuvaa kahden ihmisen hetkellistä läheisyyttä heidän erillisyyttään korostaen.

Kirjassa on 223 sivua ja selvittelin sen parissa päivässä.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Juhani Aho: Lastuja

Juhani Aho (1861 – 1921) nimitti kirjoittamaansa lyhytproosaa ”lastuiksi”. Luin hänen lyhytproosastaan kootun valikoiman nimeltä Lastuja. Valikoima ilmestyi vuonna 1974 toimittajanaan Hannu Mäkelä. Kirja sisältää Juhani Ahon tekstejä hänen kaikista kahdeksasta lyhyen proosan kokoelmastaan vuosilta 1891 – 1921.

Juhani Ahon lyhyt proosa on vaihtelevaa aiheistoltaan ja myös aiheen käsittelyltään. Aho saattaa käsitellä yhteiskunnallisia aiheita väliin riipaisevan proosallisesti väliin mielipidekirjoituksen tapaan. Kotimaan kasvoja hän kuvaa paitsi maisemina, myös ihmisten kautta. Aho on yhtä lailla kotonaan kaupungissa kuin maaseudulla, lukijana minä viehätyin huomattavasti enemmän hänen maaseutukuvauksistaan. Tosin yksi kaupunkiin sijoittuva kertomus oli todella mehevä. Näitten aiheitten lisäksi Aho kuvaa muistumia lapsuudestaan, ainakin tekstit niiltä osin ovat rehdisti minä-kerrontaisia. Kirjan päättää kaksi lohenkalastukseen liittyvää tekstiä. Aho oli ihastunut Viitasaaren Huopanankoskeen ja harrasti kuvauksensa perusteella intohimoisesti perhokalastusta. Aikaisemmissa teksteissä hän kertoilee sorsanmetsästyksestä ja jänisjahdista tavalla, joka antaisi odottaa kaikenlaisesta riistanpyynnistä luopumista, mutta tämänkin suhteen hän ihmisluonnon tuntijana vaikuttaa pysyttelevän lähtökohtaisestikin aika skeptisenä.

En viitsi näin iltasella hirmu pitkää juttua tähän käydä rääpystämään. Kerron vain mistä teksteistä itse tykkäsin ja menen sitten vaimon seuraksi. Se mehevä kaupunkitarina on nimeltään Sasu Punanen. Kertomus alkaa sillä, että Aho ei ollut mukamas huomannut Sasussa mitään erityisempää lahjakkuutta. Sasu vaikuttaa Ahon kuvailemana tasapaksulta köpöttelijältä, joka tuntuu menevän elämän läpi suurempia intohimoja tuntematta. Tietenkin tarinassa paljastetaan mikä Sasun elämän suurin nautinto onkaan. Voin paljastaa, ettei kyseessä ole lohien onkiminen.

Kirjan ensimmäinen kertomus on nimeltään Kosteikko, kukkula, saari... Nimi ei mielestäni ole erityisen onnistunut, mutta kertomuksen voimakas luontoelämys sai mun mieleheni Goethen kuvauksen nuoresta Wertheristä. Mikään toisinto Goethen kertomuksesta ei ole kyseessä, Aho kuvaa kenties omaa kokemustaan umpimähkäisestä matkastaan erämaan ihmisten pariin ja siellä syntyvää mielenrauhan, sopusoinnun ja jopa onnen tuntemusta. Vielä pidemmälle tämän tyyppisessä kuvauksessa Aho antaa itsensä soljahtaa niinikään minä-muotoisessa kertomuksessa Onnelani. Kyseessä on tyylipuhdas idylli, kertomuksesta löytyy jopa sadunomaisia piirteitä, joku voi nähdä siinä kansallisromantiikkaakin. Näytteeksi pätkä kävelystä Onnelan asuinpaikan läheiselle mäelle:

Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen selälle, ja siellä on suuri huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.

Tykkäsin myös kahdesta kertomuksesta, joissa ovat puheena kirkkoveneet. Varsinkin Kesäinen unelma, kirkkoveneessä toisiinsa ihastuvan nuoren lukiolaisen ja piikatytön lemmentarina, on kaunis.

Kirjassa on 231 sivua. Sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo

Benedict Zilliacus (1921 – 2013) kirjoitti vuonna 1987 julkaistun muisteloteoksen Bergets skugga. Vuonna 1991 ilmestyi Anna Salon laatima suomennos nimellä Vuoren varjo. Luin sen.

Benedict Zilliacus osallistui talvisotaan ja jatkosotaan, jossa hän toimi tykistöupseerina. Hän otti osastonsa mukana osaa Talin-Ihantalan suurtaisteluun kesällä 1944. Taistelun tauotessa hän kiikaroi Karhumäeltä (jota kirjassa tietystä syystä nimitetään Karhujen vuoreksi) sekä taistelupaikkoja että Viipurin kaupunkia, jonka takana hänen kotinsa sijaitsi ennen sotia. Zilliacus sai lomaa ja pääsi käväisemään entisen kotinsa raunioilla Viipurinlahdella, Hapenensaaressa. Puheena olevassa kirjassa Zilliacus palaa aika ajoin sotamuistoihinsa varsinkin asemasotavaiheesta Syväriltä sekä Talin-Ihantalan taisteluun. Myöhemmin Zilliacus osallistui Tali-Ihantala -nimisen kotimaisen episodielokuvan (2007) käsikirjoituksen tekoon. Pääasiassa Zilliacus kertoilee kirjassa sodan jälkeisistä kokemuksistaan, joihin sodan pitkä varjo luo oman leimansa.

Koska kirjassa sota on monessa mukana, muodostui kirja myös minulle aika sitkeäksi lukukokemukseksi, kamppaili vastaan viimeiseen asti. Sota ei suinkaan ollut minulle hankalin sulatettava, hankalinta minulle oli virittyä kirjailijan kaipaavaan asenteeseen Hapenensaarta kohtaan. Silkkaa kateuttani minun pitkäaikaistyöttömänä oli vaikea seistä kirjailijan rinnalla tämän kaivatessa kadotettua paratiisiaan. Harvalla Viipurin seudun asukkaalla oli kotina saari Viipurinlahdella, vieläpä sellainen saari, josta ei tarvinnut juurikaan mantereelle poiketa. Zilliacus ei kirjassaan kerro Viipurin kaupungista mitään, vaikka hänen kotinsa sijaitsi Viipurin syväsataman, Uuraan vastarannalla. Tietenkin on totta, että Zilliacus perheineen menetti sodassa paljon kallisarvoista. Hänen kotitalonsa oli kartano, jossa kerrottiin Katariina Suuren yöpyneen, jonne tuo Venäjän keisarinna oli kertoman mukaan istuttanut tammen ja jonka muotokuva oli kodin seinällä. On selvää, että kun joutuu luopumaan tällaisista asioista, kärsii melkoisen menetyksen.

Sodan jälkeen Zilliacus alkoi reportteriksi. Hän pääsi melko helposti työhön Hufvudstadsbladetiin. Siellä hän sitten paiskikin hommia eläkkeelle saakka. Eläkkeelle jäätyään hän jatkoi kirjoittamista. Sitä puuhaa hän oli harrastanut jo sangen monipuolisesti, kirjoittamalla Huvarille värssyjä ajankohtaisista asioista, laatimalla käsikirjoituksia ruotsinkielisen teatterin revyyesityksiin ja toimimalla reportterina ulkomaan kohteissa, tekemällä käännöstöitä ja televisio-ohjelmia sekä kirjoittamalla kirjoja ulkosaaristosta, sillä sodan jälkeen hän hankki saaren jostain Turun saaristosta tai niiltä seuduin. Hyvin puuhakas mies siis on ollut.

Mutta kuten sanottua kertomukset sodasta olivat minulle helpommin sulavaa tavaraa kuin kertomukset kohtaamisista prinssien ja kuninkaitten kanssa. Kirjan liikuttavin kertomus liittyy öiseen uimareissuun rintamalla. Rintamien välisessä lammessa Zilliacus oli vilvoittanut itseään uimalla ja huomannut vastarannalla venäläisen soturin uiskentelemassa. Liitän tästä pienen katkelman:

Loiskautin vettä kädelläni ja tein siten oloni tiettäväksi. Hän ei tuntunut reagoivan siihen millään tavoin. Hitaasti uimme eteenpäin, kumpikin omaa suopursuntuoksuista hiljaista rantaamme pitkin.

Kirjassa on 262 sivua. Se tuli luetuksi viidessä päivässä. Kirjasta on kertonut myös Elina blogissaan Luettua elämää.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Claes Andersson: Parhaat päiväni

Claes Andersson (s. 1937) kirjoitti vuonna 1987 julkaistun runokokoelman Mina bästä dagar. Vuonna 1989 julkaistiin Pentti Saaritsan laatima suomennos nimellä Parhaat päiväni.

En erityisemmin vaikuttunut tästä kokoelmasta. Olin odottanut jotain selkeäsanaista kuvausta mielisairaalan arjesta tai kohtaamisista kaltaisteni yhteiskunnan jononjatkojen kanssa. On joukossa joku semmoinenkin, mutta pääosin runot ovat pohdintaa, jonka hedelmänä on pohdinta itse. Andersson kirjoittaa mutkikkaasti, jo kokoelman aloittavan runon ensiriveillä hän toteaa seuraavaa:

Kätkeydyn kirjaimiin kuin puu / lehvistöönsä.


Anderssonin kerronta muistuttaa savolaisen puhetta, josta kuulija saa tehdä makkaran mieleisekseen. En saa varmuudella selvää, miksi hän haluaa verhoutua paradokseihin ja siten ikäänkuin vetää mattoa alta omilta sanoiltaan. Onko se vaatimattomuutta? Onko se sitä, että maailmasta nyt on aika vaikeeta sanoa mitään varmaa? Onko se viisautta, ymmärrystä siitä, että minkä nyt sanoo varmasti, sen huomenna saattaa itsekin kiistää? Joka tapauksessa on rasittavaa lukea sellaista runokokoelmaa, jossa sanottava kiemurtelee lukijalta karkuun.

Kokoelman nimi tulee runosta, jossa runoilija kertoo unettomuuden vuoksi nukkuneensa pois parhaat päivänsä. Öisin hän on nimittäin valvonut. Joissain paikoin tällaiset sanalliset venkoilut huvittavat minua, mutta kun aiheet ovat usein kovin vakavia, en tiedä pitääkö itkeä vai nauraa. Epävarmuus sanojan ja sanojen tarkoituksesta saa runot näyttämään joko esteradalta tai heiluvilta haavanlehdiltä. Voihan se olla, että Andersson ei itsekään ole ihan varma siitä mitä sanoisi, mutta sanoo sittenkin? Tällainen olo minulle tulee esim. runosta Yksikään teko ei ole saari. Pitkässä runossa ajatukset virtailevat savannilta Bronxiin ja lasten löytämästä västäräkistä sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen, josta todetaan mm. seuraavaa:

Ajatus että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu
meidän omissa kuvitelmissamme on varmasti
oikea, mutta tarpeeton. Me tiedämme
vähemmän kuin aavistamme, ja tietomme
laadusta emme tiedä yhtään mitään.

Kirjassa on kahdeksisenkymmentä sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Lassi Sinkkonen: Meitä kohti

Lassi Sinkkonen (1937 – 1976) kirjoitti runoja viiden runokokoelman verran. Vuonna 1974 julkaistiin hänen runojensa valikoima nimeltä Meitä kohti, selittävänä alaotsikkona Runoja vuosilta 1965 – 1973. Valikoimassa on runoja kaikista Sinkkosen kokoelmista sekä muutama runo kokoelmien ulkopuolelta.

Valikoiman ensimmäinen runo antaa ymmärtää, että Sinkkonen on kaupunkilainen runoilija. Toinen runo kertoo hänen olevan vasemmistolainen runoilija. Jatkossa nämä vaikutelmat senkun vain vahvistuvat. Enemmän tykkäsin niistä runoista, joissa Sinkkonen on vasemmistolainen runoilija. Varsinkin siinä vaiheessa kun se vasemmistoideologia alkaa hoipahdella, Sinkkosen runot muuttuvat ihan hauskalla tavalla ironisiksi. Myös jotkut rakkausrunot ovat arkipäiväisyydessään ihan kivoja. Erityisen hienoja ovat runot isälle, äidille ja mummolle. Niissäkin runoissa on työväenaate vahvasti mukana. Loppupuolella Sinkkonen äityy pohtimaan myös suhdettaan isänmaahansa sekä sitä millaisena maa hänelle näyttäytyy. Tästä pohdinnasta pieni näyte runosta Maani ja minä. Sinkkonen vertaa vitsikkäästi toisiinsa kotomaansa selluloosateollisuutta ja omaa tuotantoaan:

Me huojumme, haisemme, tuotamme:
maani ja minä.

Runoilijoitten runoissaan esittämät viisaudet on tietenkin hyvä itse kunkin käydä läpi tykönään. Totuudet ovat usein vain puolitotuuksia, joista jokainen voi veistellä itselleen mieleisensä. Runosarjassa Suomalaista aikalaispohdiskelua Sinkkonen esittää väittämiä, joita on hyväkin tarkastella näin vuosikymmenien kuluttua. Runosarjan alaotsikko: Pelkkä sivistys ei takaa suurenkaan kansakunnan moraalia, tuntuu kyllä minusta ihan täydeltä totuudelta. Uskon, että se pätee myös yksilötasolla. Sinkkonen miettii runosarjassaan myös sitä, lukeako vanhoja vai uusia kirjoja. Vanhoja kirjoja lukemalla saa hänen runonsa mukaan tietää mikä uusissa kirjoissa on uutta ja uusia kirjoja lukemalla saa tietää mikä vanhoissa kirjoissa on totta. Voi olla jotain perää väitteessä. Yhdessä runossaan Sinkkonen puhuu mielettömistä ajoista, jolloin viisaus keskittyy, puhuu hillitysti, mutta typeryys rakentaa äänekkäästi muureja. Jälkimmäisessä väitteessä viitattaneen Berliinin muuriin, sillä tuskinpa Sinkkonen osasi aavistaa aurinkopaneleilla varustettuja muureja? Sen sijaan viisauden puhe on ollut viime aikoina niin keskittyneen hillittyä, ettei sitä kaikelta mölyämiseltä meinaa korviini kantautua. Etsiskellä saa, mutta kai sitä vielä löytyy.

Lopuksi sitaatti runosarjasta Aamutunnelmia. Runoilija nauttii aamiaista perin raamatullisissa mietteissä. Vaikka runoilija itse olisi entisensä, muuttaa harvojen tahdon mukaan muuttuva maailma myös häntä:

Minä muutun maailman mukana, hajoan,
etsin luitani,
ihmettelen, käyn kyyniseksi,
kiellän mestarit kukon laulaessa.

Sinkkosen runot eivät ole ylenpalttisen monimutkaisia, hänen kerrontansa on jälkikäteen tietäen selvästi proosatuotantoa enteilevää.

Kirjassa on noin 130 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Tykkäsin.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Rosa Liksom: Reitari

Rosa Liksom (s. 1958) kirjoitti vuonna 2002 julkaistun romaanin Reitari. Takakannen luonnehdinnan mukaan tyylilajina on fantastinen karnevalismi.

Reitari on romaani Kittilän Särestössä asuneesta kuvataiteilija Reidar Särestöniemestä (1925 – 1981). Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin sepitteellisiä, on niillä todellisuuspohjansa, mistä Liksom esittää kirjan alkusivuilla kiitoksensa erityisesti Brita Polttilalle, joka tunsi Reidar Särestöniemen ja on kirjoittanut hänestä.

Kirjailija Liksom käy läpi Reidarin elämäntarinaa siitä saakka, kun Reidarin äiti saapuu Särestöön asuttuaan sitä ennen Ruijan rannoilla. Kirja etenee lyhyitten lukujen kautta, näkökulma eli kertojan ääni vaihtelee. Osa kertojista on nimettyjä henkilöitä, eräs merkittävä kertoja on nimetty Kulkujätkäksi. Myös Reidar itse pääsee kertomaan näkemyksensä. Pääasiallinen tapahtumapaikka on Särestö, Reidarin ja hänen vanhempiensa koti Kittilässä, Ounasjokivarressa. Joellakin on oma osuutensa tapahtumissa, ilmeisesti se merkitsi paljon myös Särestöniemelle taiteilijana.

Kirjan kerronta on murteellista, rempseätä ja kainostelematonta. Tämä tyyli upposi minuun ihan nikottelemati. Särestöniemen maalaukset ovat minusta tosi voimakkaita, niissä on metsän henki kutsuvasti läsnä. Liksomin rapsakka, humoristinen tyyli sopii oikein mainiosti kuvaamaan maalaispojan nousua juhlituksi taiteilijaksi ja maailmankiertäjäksi. Se ilmentää omalla tavallaan myös Särestöniemen maalausten kursailematonta ilmaisua.

Nyt sanoinkin oikeastaan kaiken mitä haluan sanoa. Laitan tähän loppuun vielä pienen katkelman tekstistä. Särestöniemi nautti taideopetusta Leningradissa saaden siellä ateljeetoverikseen mongolitaiteilijan, joka piirsi hienoja hevosia. Taiteilijat ystävystyivät ja tutustuivat taiteeseen yhdessä myös ateljeen ulkopuolella, kuten katkelmasta käy ilmi:

Käymä joka päivä Antrei Ruplevin museossa pyhiinvaelluksela ja kerran viikossa Eremitaassin Ulko-Monkoolian osastolla. Vahtaama mestareitten töitä suu vahessa, juoma tsajua ja hehkuma punasina ko kekähleet nuotiossa. Mie löyvän oman itteni ja lapselisen tekniikan. Sen justhiinsa joka on minua itteäni. Makeat färit ja rönsyt. Naivit vikuurit ja voimakhaat viilot. Olen niin nostheessa, että meinaan haljeta siihen paikkaan.

Kirjassa on 157 sivua, lukaisin sen päivän aikana.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Lumikki Tammi: Verovirkailijan sulhanen ja muita ihmeitä

Lumikki Tammi (1938 – 1998) Maikkarin toimittaja ja kirjailija kirjoitti novellit vuonna 1987 julkaistuun kokoelmaan Verovirkailijan sulhanen ja muita ihmeitä. Kirjan kustansi Kustannusosakeyhtiö Tammi. MTV:n tuotantona, Sina Kujansuun ohjaamana, valmistui myös tv-näytelmä Verovirkailijan sulhanen, joka esitettiin vuonna 1987 kolmiosaisessa sarjassa Veijaritarinoita (ks. IMDB).

Luin maaliskuussa upean kotimaista scifiä vuosien saatossa esittelevän antologian nimeltä Jäinen vaeltaja vuodelta 1986. Antologiassa on esillä myös Ursan novellikilpailun satoa. Lumikki Tammen novelli Vierailu oli niin riemastuttava lukukokemus – oikea täysosuma suomalaisen scifi-novellin saralla, että päätin lukea lisää hänen scifi- tai fantasia-henkisiä novellejaan. Tammi kertoo Jäisessä vaeltajassa kirjoittaneensa vuosien varrella paljon pöytälaatikkoon, joten hänellä on ollut mistä valita nyt lukemaani novellikokoelmaa koottaessa. Harmikseni en kuitenkaan kohdannut tätä kokoelmaa lukiessani Vierailun veroista novellia. Kirjassa on kolmetoista novellia. Novellista Lapsi lähtien päästään lupaaviin tunnelmiin ja sen jälkeen taso mielestäni nousee, joskaan ei sellaista ”ihan kivaa” korkeammalle. Sananen jokaisesta kirjan novellista:

Loma. Tuntemattomat noitakonstit tekevät naisihmisen rantalomasta helvetillisen.
Villi ja vapaa. En tavoita tästä mitään fantasiaa, ellei vanhuutta lasketa sellaiseksi. Tai jatkuvaa humalatilaa.
Tumppi ja Pörrö. Lohduton tarina punkkaritytöistä.
Noidan oppipoika. Heikki leikkii voimilla, joit' ei saata hallita.
Isoäiti leikkii nukeilla. Kyllä vanhakin saa leikkiä nukeilla. Pidänhän minäkin kirjablogia.
Lapsi. Tässä sukelletaan senkaltaiseen fantasiapilveen, jota olin odottanut.
Haukka meidän sydämessämme. Arkipäivän ja fantasian/scifin yhdistäminen on mielestäni Tammen vahvuus ja tästä sitä löytyy oikein kivasti.
Dina ja Doris. Ei ihan kaupunkivampyyrejä, mutta ei paljon puutukaan.
Miten miehet sivistettiin. Tulevaisuusfantasia siitä miten naiset ottavat kontrollin ja ajavat miehet metsiin kahakoimaan keskenään.
Punainen muurahainen. Perinteinen jännityskertomus, jossa seikkailevat leskinainen, valtava muurahainen ja pari ahdistelijaa.
Verovirkailijan sulhanen. Naimaton ja lapseton verovirkailija järkyttyy löytäessään ensimmäiset harmaat pimpinkarvansa. Järkytystä seuraa itkukohtaus, jonka loputtua on vuorossa tilanteen viileä erittely. Koska olen joskus minäkin työskennellyt Verohallinnon palveluksessa, herätti huomiotani seuraava kohta:
Sen sijaan kylmä ääni hänen aivoissaan muistutti, että hän oli verovirkailija, byrokraatti, jonka edessä herra ei ollut narria kummempi. Ääni moitti myös hänen käytöstään ja nimitti häntä hupsuksi hanheksi.
Todellakin – onko meistä kukaan narria kummempi kun oikein fiskaalisesti katsotaan? Hupsusta hanhesta puhumattakaan...
Erakko. Tässä novellissa on rapsakka asenne, mutta en pidä loppupuolen kehityksestä, vaikka sille perusteensa löytyvätkin.
Rouva S:n taivaallinen konsertti. Tässä novellissa tilanne on juuri päinvastoin kuin edellisessä. Loppupuoli pelastaa koko homman.

Kirjassa on 186 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Suomessa asuva suomeksikin kirjoittava slovakialaiskirjailija Alexandra Salmela (s. 1980) kirjoitti ja slovakialainen Martina Matlovičová (s. 1975) kuvitti vuonna 2013 julkaistun satukirjan nimeltä Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. Kirja julkaistiin samaan aikaan Slovakiassa ja Suomessa, näin luin Teos-kustantamon sivuilta.

Kirahviäiti toimii todellakin vahvasti sekä satujen että niitten kuvitusten kautta. Sadut ovat keskenään jokseenkin samanpituisia, kahden aukeaman kertomuksia, kirjasinkoko on aika reilu. Kuvat vievät sivualasta keskimäärin noin kolmanneksen. Kuvitus on monin paikoin kollaasia, joka koostuu tarinan tapahtumia kuvaavista lapsenomaisesti tai vähintääkin satukirjamaisesti tyylitellyistä piirroksista sekä niitä merkillisellä tavalla täydentävistä mainoksista, ilmoituksista, huomautuksista, postimerkeistä ja -leimoista, kartoista, tuoteselosteista ynnä oppikirjoista ja muista kirjoista saksituista katkelmista, joitten tekstien kieli voi olla suomea, slovakkia, venäjää, saksaa, englantia ym. Toisinaan saksitut leikkeet vaikuttavat liittyvän olennaisesti tarinaan, useimmiten eivät.

Satujen asenne on kursailematon, asiat hoituvat sadun logiikalla. Lapsen elämän rankkoja ja jännittäviä eteensattumia ratkotaan reippaalla meiningillä, jossa tähtäimenä on mukavat olot kotipesän lämpimässä tai yhteinen leikki. Aikuiset saattavat joskus olla vähän hölmöjä, mutta kuitenkin aikuinen tarjoaa lapselle turvan ja aikuisenkin lapsi saattaa herätellä leikkiin mukaan kuten lopulta käy sadussa Leijasynttärit, josta pieni katkelma:

Sami päästi leijan ulos, mutta piti lujasti köydestä, jottei se karkaisi tuulen kanssa. Leija lenteli ylös alas sukellellen silmukoita.
”Hyppääpäs kyytiin”, se houkutteli.
Sami tarttui sen häntään ja leija nousi kaupungin ylle. He leijailivat tv-tornin ympärillä, kirivät sorsaparven kiinni ja heiluttivat Boeing 737:n matkustajille.

Tykkäsin ensimmäisestä ja viimeisestä sadusta, joissa seikkailivat samat lapset ja heidän äitinsä. Musiikillista nautintoa myös aikuiseen makuun tarjosi satu Nina ja Simone, jossa pianon sisältä ilmestyy musta tyttö. Raisuhko luovuus on kyllä kukassaan näissä Salmelan saduissa. Vaikea sanoa miten ne kulloinkin mahtavat toimia unisatuina. Lyhyydestään huolimatta sadut sisältävät lämpimiä, oivaltavia ajatuksia.

Kirjassa on 91 sivua, lukaisin sen tänään.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Tove Jansson (1914 – 2001) kirjoitti muumien elämästä kertovan kirjan nimeltä Muumipapan urotyöt. Alkuteoksina mainitaan kirjat Muminpappans bravader (1950) ja Muminpappans memoarer (1968). Minusta tuo ”bravader” kuulostaa komeammalta. Oli miten oli teos ilmestyi Laila Järvisen suomentamana vuonna 1968 ja minä lukaisin vuonna 2010 ilmestyneen version, jossa lukee että Suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010. Teos on Tekijän kuvittama. Tekijällä tarkoitetaan Tove Janssonia. Hyvästä syystä: hän oli todellakin Tekijä.

Kun sitä joskus ihan pysähtyy miettimään, kuka olisi merkittävä suomalainen kirjailija, tulee ja jää mieleen Tove Jansson. Tässä puheena oleva pieni seikkailukertomus Muumipapan nuoruudesta on eräs todiste Janssonin hämmästyttävistä sadunkertojan lahjoista. Muumien maailma on täynnä ihmeellisiä asioita, merkillisiä seutuja ja niitä kansoittavia otuksia. Satumaiset tapahtumat ja juonenkäänteet putoilevat lukijan eteen kuin kypsät hedelmät puista, pehmeinä ja mehukkaina, ne maistuvat luonnollisilta kuin unet, ne eivät sisällä keinotekoisia väriaineita ja jos sisältävätkin, niin sopivasti tarinaan pirskoteltuina. Aikuinen lukija varmaankin lukee kirjaa hykerrellen kuin mikäkin salaviisas ja kuvittelee, etteivät lapset ihan kaikkea tarinaan sisäänujutettua huumoria ymmärräkään. Aikuinen voi hykerrellessään olla oikeassa tai ei, joka tapauksessa aikuinenkin nauttii niistä terävistä havainnoista, joilla kirjailija Jansson kuvailee erinäisiä elämänilmiöitä sadulla verhoiltuina.

Minuun teki suuren vaikutuksen seuraava kohta, jossa Jansson vaikuttaisi ikäänkuin ottavan kantaa Suomen juhlavuoteen, jollaista oli vietetty vuonna 1967 ja nythän sitä taas vietetään kaksikerroin yhtä suuresta syystä:

Pohtikaa tarkoin tätä rohkean ajattelun tulosta, kun hääritte loukoissanne, tongitte ja pengotte, puuhaatte ja puhutte roskaa. Me odotamme edelleen teiltä suuria tekoja, te onnettomat, epäonnistuneet, hellästi rakastetut alamaiseni. Yrittäkää levittää hieman loistoa ja kunniaa Meidän kukkuloittemme ylle, ja ellette siihen kykene, niin huutakaa ainakin eläköön päivän sankarille!

Kirjan alussa kuvattu tätihahmo, josta käytetään nimeä Hemuli, kuvataan persoonallisuudeltaan sangen vaativaksi. Hän ei kuitenkaan kärsi itse vaativuudestaan, joten hän on työkykyinen henkilö riippumatta siitä tuottaako hän muille kärsimyksiä. Muumipeikon isä joka tapauksessa lähtee hänen seuransa ansiosta omille teilleen, mikä osoittautuu Muumipeikon isän kannalta oivalliseksi ratkaisuksi. Myös kyseinen Hemuli saa palkkansa kirjan loppuvaiheissa.

Siinähän sitä juttua tuli. Hieno kirja, ostin sen noin kympillä Nilsiästä, K-market Ruotsalaisesta, jossa on ihan kelpo kirjaosasto. Kirjassa on 158 sivua ja sain sen luettua parissa päivässä. Luen tähän häntään vielä toisen satukirjan.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Aili Simojoki: Yönmusta kesä

Aili Simojoki (1913 – 1998) kirjoitti vuonna 1988 julkaistun jännitysromaanin – vai pitäisikö sanoa kesädekkarin – nimeltä Yönmusta kesä. Luin sen.

Aili Simojoki tunnetaan muisteloteoksistaan, niistä olen yhden lukenutkin. Sen sijaan tämä Yönmusta kesä on tyylipuhdasta fiktiota, kesäinen jännityskertomus, jonka päähahmona on leskeksi jäänyt nainen, jota äijät tavoittelevat. Kerronnassa on jonkin verran muistelokirjoihin viittaavaa kuvailua, joka luo tarinaan todentuntua. Tapahtumapaikkana on Saimaan rannalla sijaitseva pieni paikkakunta, jonka talouselämälle ja sosiaaliselle vireydelle kesäasukkaat ovat tärkeitä. Alle viisikymppinen Mirja on viettänyt seudulla kesiään jo vuosikymmenet ja hän tietää yhtä sun toista naapuruston välisistä suhteista. Saamme seurata ensimmäistä kesää, jonka Mirja viettää kesäasunnollaan leskenä, mies on kuollut edellissyksynä.

Yönmusta kesä alkaa juhannuksesta. Mirja on masentunut, hänen elämänhalunsa on kadoksissa ja hän turvautuu rauhoittaviin lääkkeisiin. Näyte kirjan ensisivulta:

Mirja oli avioitunut heti sairaanhoitajakoulusta päästyään ja elänyt koko elämänsä yksinomaan perheelleen ja kodilleen. Jukka oli ollut lääkäri, ja suureksi ilokseen Mirja oli löytänyt rauhoituslääkkeitä miehensä lääkekaapista täysinä näytepakkauksina. Koska lääkettä oli saatavilla, otti hän usein yli määrätyn määrän – niin nytkin juhannuksena. Mitäpä ei surussaan tekisi.

Ajoittain tuttavien seura saa Mirjan hetkeksi ilahtumaan, mutta pian hän vajoaa takaisin suruunsa ja synkkyyteensä. On tavallaan helpottavaa lukea tällaista tekstiä dekkarista, dekkarit kun usein tuppaavat olemaan niin kovaksi keitettyjä, ettei niistä halkea kuin kuori. Kyllä se lähiomaisen luonnollinenkin kuolema vie ihmisen pois tolaltaan. En oikein jaksaisi enää lukea kirjoja, joissa murhataan julmasti ihmisiä ja kaikki vain pysyvät tyyninä kuin viilipytyt. Simojoki pääsee lyhykäisesti pohtimaan kirjassa myös naisen asemaa menestyvän miehen varjossa. Sanalla sanoen huomaan, että Simojoki on kirjoittanut kirjan aikuisiällään, elämänkokemus tuntuu.

Toisaalta on pakko mainita myös, että kyseessä ei ole mikään syvyyspsykologinen teos, vaan viihdekirjallisuuteen kuuluva pieni romaani. Pahaenteinen tunnelma ennakoi jotain ikävää tapahtuvaksi eikä romaani petä näitäkään lukijalle asettamiaan odotuksia. Kuviin astuu rehevä dekkarihahmo Lappeenrannasta. Ruman tapauksen selvittely noudattelee pääosin dekkarien valtavirran kaavamaisia latuja, myös siltä osin, etten arvannut syyllistä muuten kuin yhtenä vaihtoehtona. Simojoen ansioksi kirjoittajana lasken sen, että hän on osannut kirjoittaa tällaisen dekkarin ilmavasti ja silti monelta kantilta tilannetta pohtien. Kuva, joka Norppalan kylästä romaanin kautta syntyy, on sen verran harkitulla taidolla luotu, että uskon Simojoen jo tarinaa sepittäessään suunnitelleen sille jatkoa.

Ostin tämän kirjan divarista ja luin sen nyt, kun kerran kuulutaan kirjablogeissa dekkariviikkoa vietettämän. Kirjassa on vain 126 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Kirjan on lukenut myös Laura .

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Zacharias Topelius: Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti ruotsin kielellä mm. novelleja, joita suomennettiin vuonna 2015 julkaistuun teokseen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia. Kirjassa on kahdeksan novellia, joista kunkin suomensi eri henkilö, niin että kerron suomentajan nimen novellin yhteydessä. Alkuperäisten novellien julkaisuvuosia en ala etsimään, oletan Topeliuksen kirjoittaneen ne aikuisiällä. Monet tapahtumista sijoittuvat Topeliuksen aikuisikää varhaisempaan aikaan.

Ennenkuulumaton tapaus (suom. Anna Järvenpää). Kivaa juonimista tilintarkastuksen tiimoilta ja menee siinä naimakaupatkin yksin häppein.
Herminan tunnustukset (suom. Heljä Pitkäkoski). Enimmäkseen minä-muotoinen kertomus varakkaan perheen nuoren tyttären elämän valinnoista.
Kihlakunnantuomari (suom. Marja Uusirasi). Alaotsikkona Romanttinen kertomus. Tarkka ja tunnollinen mies etenee elämässään ilman sen suurempaa teoreettisen puolen lahjakkuutta. Sisältää pääosin kuulopuheita.
Nuorallatanssija (suom. Mirjami Lappalainen). Samalla kertaa sekä eteerinen että verevä kertomus 1800-luvun alun Suomessa ajelehtivista komeljanttareista.
Pääsiäismunat (suom. Maija Sakki). Pääsiäismunien ahmiminen johtaa odottamattomaan kohtaamiseen myllyllä pääsiäisyönä.
Rinkelityttö (suom. Emilia Lehkonen). Alaotsikkona Hahmotelma Helsingistä. Kiintoisaa Helsingin ajankuvailua. Tekee mieli laittaa tästä tekstinäyte, jossa varakas herra sivumennen esittää millaiset tiedot kouluja käyneellä ihmisellä tulisi olla ja sivumennen tulee kuvailleeksi millaisena kouluja käymätön henkilö voi nähdä maailman ympärillään:

Hänen täytyy tietää, että Eurooppa ei ole omituinen eläin, kuten vanha imettäjäni väitti, ja että ihminen ei aikojen alusta lähtien ole keittänyt kahvia väkiviinakeittimellä eikä mennyt frakissa piknikille. En tietenkään sano, että hänen pitäisi osata luetella faaraon velhojen nimet, mutta hänen tulee tietää, että keisari Pietari Suuri ei ollut mikään edestäpäin kuvattu kotka.

Tietäjän tytär (suom. Jani Kämäräinen). Ranskalaiset Lapissa. Sisältää loveenlankeamisen.
Tilinteon päivä (suom. Miro Metsämuuronen). Alaotsikkona Tapaus. Pitkänpuoleinen johdanto, kuten monessa muussakin tarinassa, laittaa jo lukuhampaat koleasta kalisemaan. Tarinassa liikutaan eri puolilla Helsinkiä, mutta ei erityisen vaikuttavasti. Tilit tulevat tehdyiksi, ainakin jotenkin.

Minun piti oikeastaan lukea Topeliuksen kauhutarinoita, Morsian ja muita sellaisia. Sitä kirjaa en sitten Kuopion kirjastosta löytänyt, joten lainasin tämän. Ihan kiva on tämäkin ja saattaa olla, että sopii minulle paremmin kuin kauhutarinat.

Kirjassa on 248 sivua ja lukaisin sen kuuden päivän aikana. Muutakin puuhailin.

Kirjabloggareista näitä kertomuksia on lukenut myös  Anna J