Claes Andersson: Parhaat päiväni

Claes Andersson (s. 1937) kirjoitti vuonna 1987 julkaistun runokokoelman Mina bästä dagar. Vuonna 1989 julkaistiin Pentti Saaritsan laatima suomennos nimellä Parhaat päiväni.

En erityisemmin vaikuttunut tästä kokoelmasta. Olin odottanut jotain selkeäsanaista kuvausta mielisairaalan arjesta tai kohtaamisista kaltaisteni yhteiskunnan jononjatkojen kanssa. On joukossa joku semmoinenkin, mutta pääosin runot ovat pohdintaa, jonka hedelmänä on pohdinta itse. Andersson kirjoittaa mutkikkaasti, jo kokoelman aloittavan runon ensiriveillä hän toteaa seuraavaa:

Kätkeydyn kirjaimiin kuin puu / lehvistöönsä.

Anderssonin kerronta muistuttaa savolaisen puhetta, josta kuulija saa tehdä makkaran mieleisekseen. En saa varmuudella selvää, miksi hän haluaa verhoutua paradokseihin ja siten ikäänkuin vetää mattoa alta omilta sanoiltaan. Onko se vaatimattomuutta? Onko se sitä, että maailmasta nyt on aika vaikeeta sanoa mitään varmaa? Onko se viisautta, ymmärrystä siitä, että minkä nyt sanoo varmasti, sen huomenna saattaa itsekin kiistää? Joka tapauksessa on rasittavaa lukea sellaista runokokoelmaa, jossa sanottava kiemurtelee lukijalta karkuun.

Kokoelman nimi tulee runosta, jossa runoilija kertoo unettomuuden vuoksi nukkuneensa pois parhaat päivänsä. Öisin hän on nimittäin valvonut. Joissain paikoin tällaiset sanalliset venkoilut huvittavat minua, mutta kun aiheet ovat usein kovin vakavia, en tiedä pitääkö itkeä vai nauraa. Epävarmuus sanojan ja sanojen tarkoituksesta saa runot näyttämään joko esteradalta tai heiluvilta haavanlehdiltä. Voihan se olla, että Andersson ei itsekään ole ihan varma siitä mitä sanoisi, mutta sanoo sittenkin? Tällainen olo minulle tulee esim. runosta Yksikään teko ei ole saari. Pitkässä runossa ajatukset virtailevat savannilta Bronxiin ja lasten löytämästä västäräkistä sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen, josta todetaan mm. seuraavaa:

Ajatus että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu

meidän omissa kuvitelmissamme on varmasti

oikea, mutta tarpeeton. Me tiedämme

vähemmän kuin aavistamme, ja tietomme

laadusta emme tiedä yhtään mitään.

Kirjassa on kahdeksisenkymmentä sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.